Pönsöör vaan kaikille!

Ajattelin mun Facebook-kavereiden hermojen säästämiseks kirjottaa jatkossa tänne, ettei mun höpinöistä jo muutenkin ärtyvät saa jotain vatsahaavaa. Taas se siellä retostelee, kun ollaan oikein Pariisissa, jne.

Mulla on vähän ristiriitaset fiilikset tästä blogin perustamisesta, koska 1) blogeista tulee ekana mieleen muotiblogit, tää ei oo sellanen, 2) blogit on Kallen mukaan jo ihan passé, ja viimeisenä mutta kaikkein vähiten vähäisimpänä numero 3) kumminki evään iteltäni työnsaantimahollisuudet tulevaisuudessa kirjottamalla tänne jotain tyhmää. Mä itse asiassa toivon, etten ihan kauheesti kirjota tänne, syystä että mulla on parempaakin tekemistä.

Joka tapauksessa haluan omistaa tän ensimmäisen kirjotuksen (entiselle?) työkaverilleni Annelle, jonka kanssa joskus puhuttiin blogeista ja kirjottamisesta. Anne sitten keskustelun aikana totes, että haluais tietää, miten ja millaista blogia kirjottaisin. En tiiä itekään, mutta ehkä se nyt sitten selviää. Etenki kieliasu tuottaa mulle päänvaivaa, koska on vaikee valita formaalin ja informaalin tyylin väliltä. Haluaisin, että teksti kuulostaa multa. Periaatteessa mun pitäis kantaa vastuuta niin nykyisistä ihmisparoista kuin tulevistakin sukupolvista ja kirjoittaa kirjakielen normien mukaisesti, mut ku must on kivempi välil paukuttaa näppistä puhekielisempää ilmasua havitellen. Teksti varmasti vaihtelee mielialan mukaan, jopa samassa postauksessa. No joo, ketään ei kiinnosta, paitsi muutamaa mun noloa fennistiystävääni, jotka siellä näinäkin yön pimeinä tunteina tekevät tuttavuutta pilkun kanssa huonoryhtisinä ja nolot heijastuksenestottomat silmälasit lukulampun valossa välkkyen.

Olisin halunnut blogin nimeksi À la folie tai jotain muuta hienoa, mutta Pönsöör kuvaa mua oikeastaan paremmin. Pöhelö ja pihalla. Pönsöör juontaakin juurensa itse asiassa jo yläastevuosiin, jollon meillä oli kerrassaan motivoitunut, suorastaan älyllään ja innollaan loistava ranskanryhmä. Yhtenä kasin aamuna kaikki istuu tukka pystyssä ja silmät harottaen pulpeteissaan ja toivoo olevansa missä tahansa muualla. Joskus puoli yhdeksän aikaan sisään laahustaa sanaakaan sanomatta puberteetti-ikäinen lapsonen, ja opettajan monologi keskeytyy. Hetken on hiljaista, kunnes opettaja sitten kiekaisee varsin alleviivaavasti: "Bonjour!" Sisään raahautunut poika pysähtyy, kääntää päänsä hitaasti taakseen ja tuhahtaa: "No pönsöör". Noista yläasteen tunneista huolimatta mä oon kuitenki täällä, joten kaipa voin pari riviä elämästäni kirjottaa.