Lisää törppöilyä

Heippa!

Yleisöltä tuli jo kaksi päivityspyyntöä, joten yritän nyt kirjoittaa vireystasosta huolimatta. Väsyttää nimittäin koko ajan ihan sikana. Voin hyvin nukkua posottaa kymmenen tuntia yöllä ja "torkahtaa" iltapäivällä tai illalla neljäks tunniks. Luulen, että moinen johtuu siitä, että koko ajan pitää olla skarppina ja antaa kaikkensa. Vielä ei osaa sulkea kaikkea tätä hälyä ulkopuolelle tai olla rennosti. Puhuminen hoituu normaalisti vähän niinku kaiken muun sivussa, mutta täällä jokainen lause on ponnistelun tulosta. Lisäksi saa koko ajan pelätä, että toinen ei ymmärrä tai että ei itse ymmärrä. Oon myös neuroottinen mun laukusta ja taskuista – vielä neuroottisempi ku Suomessa. Tarkastan koko ajan mun taskut ja käännän olkalaukun aina ruuhkassa vatsapuolelle. Lisäks pitää miettiä, mihin ja ketä uskaltaa kattoa kävellessään kaupungilla. Niinkin normaaleihin asioihin ku puhumiseen ja kävelemiseen pitää siis koko ajan kiinnittää huomiota.

Tänään kävin pankissa, koska olin saanut hirveän läjän kirjeitä, joista kahdessa luki, että chère mademoiselle, korttinne ovat saapuneet. Kortteja on siis kaksi, osaan teititellä. Olin vähän skeptinen, koska no, oon perusskeptinen ja täällä Suomen skeptisyystason voi vielä kertoa kolmella. En ollu saanu allekirjoitettavaa dokumenttia, joka mulle oli luvattu lähettää. Ajattelin, että ehkä olin vaan ymmärtäny jotain väärin. Olin kuullut, että monelle oli tullut ilmoitus, että kortti on haettavissa, mutta ei konttorissa vielä mitään korttia ollut. No, kuten arvata saattaa, ei ollut mullakaan. Eka vaihe menikin vähän liian kivuttomasti. Tällä visiitillä en sanonut itse juuri mitään, kuuntelin vaan, mitä nainen tiskin takana hölpötti. Mun ois pitäny saada se allekirjoitettava lappu postissa. Nyt se ilmeisesti lähetetään uudestaan. Näin toivon.

Eilen oli aika kamala päivä. Menin kouluun haisten paistetulta kananmunalta. Saatiin ekan viikon testitulokset, joitten perusteella määräytyy se, mitä ulkomaalaisille opiskelijoille tarkotettuja kursseja saadaan käydä. Oon keskikastia. Mikään ei oo ärsyttävämpää ku olla keskinkertanen! Olisin edes kunnolla huono! Ärsyttää, koska olisin halunnut intensiivikurssille, että olis päässyt horisemaan edes muiden surkimusten kanssa, mutta nyt saan jatkaa tätä itsekseni puhumista............. No joo. Olin myös ilmottautunut kirjastokäynnille, ja en kyllä uskalla lainata mitään, vaikutti niin pelottavalta ja vaikeelta. Kirjastossa oli myös koira! Iso karvainen eläin makasi lattialla opiskelevan omistajansa vieressä. Olin kuullukin, että täällä saa viedä koirat useempaan paikkaan ku Suomessa. Joskus oon myös lukenu, että Pariisissa on paljon koirankakkaa, mutta en tiedä, missä. Kauheesti en oo vielä nähny.

Kirjasto-opastuksen ja luokkajaon jälkeen sain päähäni ilmottautua enkun kursseille, kun sellasille ilmottautuminen oli justiinsa meneillään. Täällä siis ilmottaudutaan jokaiselle laitokselle erikseen. Paperilla tietysti, tietsikat on turhia. En tietenkään tienny, mille kursseille kannattais ilmottautua. Tässä vaiheessa ei myöskään tiedä, minä päivänä ja mihin aikaan kurssit pidetään, mikä tietenkin myös helpottaa kurssien valintaa. No, kiroilin sitten englanniksi kuumassa luokassa ja arvoin itselleni kaksi kurssia. Ranskaahan mä haluan oppia, mutta jos noista vaikka sais jonkun pisteen, jos vaikka reputan kaikki ranskat. Ilmottautumisen jälkeen menin vielä tunniksi jonottamaan kysyäkseni, mihin aikaan mun varsinaisen vastaanottavan laitoksen kurssi-ilmottautuminen on. Vastaus oli vähän ympäripyöree. Voi olla, että otan eväät mukaan ja istun koko päivän ilmottautumissalin ovella vahtia pitäen.

Eväät ois ollu eilen kyllä tarpeen. Kun tulin takas, metrossa oli jotain ongelmia, ja matka kesti tuplasti kauemmin ku aamulla toiseen suuntaan. Kun tulin kotiin, olin ollu kaheksan tuntia syömättä. Syömättömyyteen ja muutenkin tyhmään päivään nähden olin oikeastaan tosi hyvällä tuulella. Kerrankin saan kiittää tätä pohjatonta pessimismiäni ja vielä muakin kyynisempää Sonjaa, joka on varoitellut kaikenlaisesta. Vaikka eilen oli tyhmää ja pankkiasiat on aika naurettavia, ei mikään oo vielä ollut yhtä hirveetä kuin oon odottanut. Oon silti lievästi pahantuulinen koko ajan, mutta se nyt ei varsinaisesti juuri poikkea Suomen oloista.

Mun tavoitteet täällä on oppia ranskaa ja omaksua vähän letkeempi elämänasenne. Oon ihan jäätävä tiukkapipo. Stressaan kaikesta ja oon alinomaa pahalla tuulella. Oon ihan stresseissä heti, jos joku asia ei mee suunnitelmien mukaan. Jos vaikka vähän oppisin relaamaan, kun tajuan, ettei kaikkiin asioihin vaan aina voi vaikuttaa. Odotan esmes lähes jokakeväistä lakkoa innolla. Tai no innolla ja innolla. Metrot sais kulkea, mutta oishan se nyt jännää, jos ei vois mennä kouluun.

Ja tähän väliin voinkin sanoa pari sanaa metrosta! Olin yli viikon ilman metroa, koska pelkäsin eksyväni. Pelkäsin myös sitä likaisuutta, josta Sonja oli varoitellut. Mun käyttämät linjat on kuitenkin olleet tähän asti mun mielestä ihan ok. Välillä jossain haisee kakka, mutta selavii. Ja se on niin kätevä, ei tarvii enää kävellä seittemää tuntia päivässä. Ekan kerran otin metron yksin iltana, jona oltiin erasmusten kanssa Champ de Marsissa Eiffelin juurella piknikillä. Olin niin ylpeä, kun osasin vaihtaa metroa ja olla jopa ihan cool. Piknik oli muutenkin niin kiva! Vähän ehkä häiritsi jotkut mölyävät opiskelijakollegat. Olisin vaan voinut istua kaksin Eiffelin kanssa. Sinä iltana tunsin ekaa kertaa olevani oikeasti Pariisissa.

Erasmuksissa on muutamia ihan loistavia tyyppejä! Kauhean hyvin en vielä ketään tunne, kun kielimuuri on tiellä. Yks brasilialainen poika on loistava, kun se aina nauraa ja hymyilee taukoamatta. Kun sanoin sille asiasta, se hohotti: "Miksi en olisi iloinen, olenhan Pariisissa!" No niinpä. Voisin ottaa mallia. Myös suomalaiset tytöt on olleet ihanan kannustavia, kun oon surkutellu itteeni ja ranskaani.

Yleensä yritän suhtautua huumorilla itseeni ja urpoilutilanteisiin, mutta aina ei vaan pysty. Eilen yritin ostaa yliopistopäivän jälkeen metrokorttia automaatista, mutta en vaan löytänyt tarvitsemaani tarjottujen vaihtoehtojen joukosta, vaikka kysyin apua ohikulkijoiltakin. Jouduin lopulta pyytämään muhun jo ekalla kysymiskerralla kyrpiintynyttä metrotätiä apuun. Mun yllätykseks se ihan tuli ulos kopista ja etsi oikeasta automaatista oikean kohdan. Mulla kesti sitten vielä hyvän aikaa, että sain mun ostoksen maksettua. Luulin sitten vielä voivani ladata korttiin rahaa tädiltä tiskiltä, mutta ei, täti vain liimasi tarran paikalleen. Sitten menin uudestaan tomaatille. Uaaaah, vähänkö olin uusavuton. Ei kukaan muu oo sanonu, että niillä olis ollu ongelmia minkään metrokortin hankkimisessa.

Illalla katsoin kuitenkin piristykseksi seuraavan ja osasin jo nauraa, koska oon välillä ihan ku Jemaine kohdassa 1:43–2:04.

En oo myöskään pelkästään jääny surkuttelemaan, vaan katoin eilen myös jonkun Babarin ranskaks. Nauroin ääneen ja melkeen itkin, oli siis ihan loistava. Tänään kattelin jotain talk show -ohjelmia Youtubesta, mutta en ihan hirveesti tajunnu niistä. Yritän lukee uutisia ja blogeja ranskaks. Ois varmaan kannattanu tehdä niin jo Suomessa, mutta olin vaan ihan hullun väsyny töistä koko kesän. Yritän ajatella niin, että ainakin mun kielitaito paranee aimo harppauksen, kun lähen melkeen nollasta. Pään pystyssä pitäminen on vaan välillä hankalaa, kun hävettää niin, että tekis mieli jäädä kotiin kaivamaan nenää ja tuijottamaan lastenohjelmia Juutuubista. Mutta tänäänkin oon menossa vielä illalla Montmartrelle erasmusten kanssa. Täytyy päästä käyttämään sanoja, jotka opettelin tänään sanakirjasta, heh, heh. Nauran itselleni, kun en muuta voi.

Ai niin. Mulle soittelee vähän väliä ranskalaiset miehet. Mun puhelinnumero on mitä ilmeisimmin vielä hetki sitten kuulunut jollekin Pascalille, koska nää miehet kysyy aina Pascalia. Jostain syystä puheluita tulee eniten aamuisin, ja sillon vaan painan punasta. On toki myös mahdollista, joskin epätodennäköistä, että joku muukin kuin Pascalin frendit yrittää soittaa mulle, joten tänään iltapäivällä taas vastasin. Soittajat on aina ihan hämillään, koska ensinnäkin ne tietty olettaa Pasciksen vastaavan. Toiseks ne järkyttyy siitä, kun puhun niin huonosti ranskaa, ettei ne saa mitään selvää. Aina ne on kumminki ollu ystävällisiä. Suomessa vaan lyödään luuri korvaan. Oon vähän miettiny, että pitäis varmaan kysyä, josko soittajat asuis Pariisissa ja lähtis mulle kaveriks paikkoja näyttämään. Hyviä puoliahan tässä on useita. Saan mokailla menettämättä kasvojani ja osaan tästä lähin varsin sujuvasti kertoa, etten ole Pascal.

Ilon hetkiä on tuonut myös vessassa askartelu. Vessanpöntön rengas lähinnä ärsyttää, ja molskahtelen pönttöön tuon tuosta, mutta tukkiutuneen viemärin osasin isäpuoleltani biologisesti periytyneillä remonttireiskataidoilla korjata. Ensin juotin viemärille litran paikallista, violettia Kodin putkimiestä ja vasta sen jälkeen katsoin, mitä putkille oikeastaan kuuluu. Poistin jonkun osan, ja nyt toimii ainakin toistaiseksi. Oon myös pessyt pyykkiä ja astioita pottaa muistuttavassa sinisessä vadissa. Pitäis hankkia toinen tommonen potta, koska en haluais pestä lautasiani ja pikkareitani samassa astiassa. Tai en siis halua pestä astioitani samassa ämpärissä, jossa on ollut vaatteidenpesumyrkkyjä.

Elän arkea pankkiasioiden, ruusukaalien ja pyykinpesun merkeissä. Ystävältä tullut sähköposti pelasti päivän, päivityspyynnöt piristivät, ja ystävän toteamus, että on hassua käydä yliopistolla syömässä ilman mua, pisti miettimään. Tuntuu hyvältä, että mulla on paikka jossain ja että joku muistaa mut, vaikka ympärillä on muitakin ihmisiä.

Kotikulmia ja ruokaa

Heipparallaa!

Neljäs kokonainen päivä menossa. En oo tehny tänään mitään oikeeta, en ees käyny ulkona. Kurkku on vähän kipee ja suunnitellut treffit Marien kanssa peruuntu, joten oon vaan kykkiny sisällä, jutellu Skypessä, puhelimessa ja tietty Facebookissa ja tehny lohturuokaa.

Laskeskelin, että oon kävelly tällä viikolla yli 20 tuntia. En oo käyttäny ollenkaan metroa, koska en uskalla mennä ostamaan lippuja ja pelkään, että eksyn. Aina ku oon menny ulos, oon vaan kävelly ja kävelly. Täällä on ravintoloita pilvin pimein, mutta en oo astunu jalallani yhteenkään, koska en viitsi yksin mennä eikä huvita tuhlata rahaa. Ruokakauppoja taas saa hakemalla hakea, ja oon joka päivä ollu nälkä- tai janokuoleman partaalla tuntien kävelyn jälkeen, kun missään ei näy ruokakauppaa. Eilen oli aivan sairaan kuuma ja haahuilin ihmispaljoudessa, kun alkoi tuntua, etten saa enää henkeä. Kävelin vaan eteenpäin etsien paikkaa, josta sais ostettua vesipullon, kun ei mulla ollu edes täytettävää mukana. Kun lopulta löysin Monoprixin, oli siellä niin hirvee jono, että ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Onneks melkein kadun toisella puolella oli pikkukauppa, josta ostin litran vettä ja ekat karkkini täällä.

Keskiviikkona kävin pankissa, ja mulle avattiin heti tili. Tai siis heti, kun olin löytäny oikeaan paikkaan. Kävelin sisään Avenue de l'Opéran ensimmäisestä oviaukosta, jonka yläpuolella luki PNB Paribas. Siellä törmäsin lasioveen, joka ei auennut mihinkään suuntaan. Sitten huomasin seinällä kyltin, jossa luki, että vain pari askelta vasemmalle, ja pääsette konttoriimme. No pari askelta oli joku sata metriä kulman takana, mutta vihdoin näin ihmisiä, joille sain esittää mun suurella hartaudella harjottelemani lauseen. Nainen tiskin takana ei ymmärtäny mua(!!!), joten mies tulkkas. Mut neuvottiin sinne, mistä olin just tullu. No, lasiovi ei auennu tälläkään kertaa. Viiksekäs setä tuli kysymään, tarvitseeko mademoiselle apua. Sanoin, että tarviin pankkitilin. Setä kysyi, puhunko englantia. Toistin saman lauseen hitaammin ranskaks ja sitten englanniks. "J'ai besoin d'un compte bancaire. I NEED A BANK ACCOUNT." Setä oli kiltti ja neuvo mut seuraavasta ovesta sisään. Siellä oli jotain asiakaspalvelupönttöjä, joitten takana istu ihmisiä. Täti sanoi bonjour, minä sanoin bonjour, ja täti ymmärsi noin muutenkin mun ranskaa. Se kyseli, mitä teen täällä ja kuinka kauan oon. Sitten se neuvo mut tien toiselle puolelle ja toivotti hyvää päivänjatkoa hymyillen. Ihana täti. No, tien toisella puolella oli valtava lukaali kiiltävine pylväineen, ja tuntu jotenkin rikolliselta astella sisään bisnespukuisten ihmisten lomaan epäilyttävän värisessä puuvillapaidassa. Vastaan tuli lopulta mies, joka sekin ymmärsi mun ranskaa ja kysyi, haluanko ranskaa vai englantia puhuvan asiakaspalvelijan. Molempia, sanoin. Sitten tuli Julien, joka oli kiltti ja ihana ja puhui mukavia ja englantia, kun ranska ei riittänyt.

Olin ihan huuli pyöreenä, kun ei vaadittu mitään dokumentteja, pelkkä kopio passista riitti. Olin kuullu niin karmeita kauhutarinoita pankkitilin avaamisesta, että olin murehtinu asiaa jo puol vuotta etukäteen. Tili pitää vielä aktivoida, mikä tapahtuu vasta, kun oon saanut postissa jonkun paperin, allekirjoittanut sen ja lähettänyt sen onnistuneesti perille takaisin pankkiin. Mutta jos Julienia on uskominen, asia hoituu.

 

Avenue de l'Opéra

Kuva on napattu kiireessä, koska mua hävettää näyttää yhtään turistilta. Tää on siis iso katu tässä ykkös- ja kakkosarrondissementin alueella. Täällä kävin pankissa ja kännykkäliittymäkaupoilla. Myös lähin Monoprix eli paikallinen Sokos sijaitsee kadun varrella. Monoprix on ihana, kun sieltä saa ruokaa, mutta osaan aina töpeksiä siellä. Ekalla kerralla yritin olla avulias ja laittaa ostosteni perään sellasen kapulan, joka erottaa mun ostokset seuraavan tavaroista. Kapulat on muuten samanlaisia ku Suomessa, mutta niissä on semmonen A4-kokonen pahvi, jotta ne ei varmaan pysyis pystyssä. Siinä pahvissa on jotain tekstiä, mainoksia tai muuta. Ihmettelin, ku myyjä otti kapulan pois heti, ku mä olin siirtyny askeleen eteenpäin. Vilkasin vähän tarkemmin, ja se oliki "Seuraava kassa, kiitos!" -lappu. Olin ihan nolona mutta esitin, etten tajunnu mitään. Sen mun valitseman kapulan vieressä oli kyllä normaali kapula, mutta en ollu vaivautunu tarkemmin kattomaan tekstejä. Ja mitä se lappu tekee siinä mun saatavillani? Niitten vika. Seuraavalla kerralla kassa kysyi multa kolme kertaa, onko mun valitsema leipä otettu alhaalta vai ylhäältä. Yläkerrasta ostettu lienee kalliimpaa. Tuijotin vaan tyhmänä suu auki ja kun lopulta ymmärsin, näytin junttimaisesti etusormella alas. Siitä huolimatta nainen oli tosi ystävällinen, odotti, että sain ostokset pakattua ja toivotti jotain hyvää. Kyllä täällä tähän mennessä on ollu paljon ystävällisempi meininki ku Suomessa. Oon pelänny ehkä vähän turhaankin.

 

Kaupasta. Mikä asetelma!

Oon syöny täällä paljon hiilaripitosemmin ku Suomessa, koska mun ateriat on koostunu aina leivästä ja jostain muusta. Leipä, jota ostan, on saksalaista. Muutenkin kaikki, jossa on kuitua, on saksalaista. Oon suosinu Monoprix-tuoteperhettä, se on kai vähän niinku Rainbow Suomessa. Rainbow <3. Kuvassa on morsiamille suunnattua (Bridelight) melkein rasvatonta maitoa, puoliprosenttista. Ei oo maito ollu koskaan niin hyvää ku tokana vai kolmantena iltana kävelymaratonin jälkeen. Toi tonnikalapurkki on maailman kaunein. Lentilles eli linssejä en syö ikinä, mutta en ekana iltana löytäny mitään muuta alle euron maksavaa, niin ostin säilykelinssejä, jipii.

Sitten vähän mun huudeja. Asun siis ensimmäisessä arrondissementissa, joka on keskellä kaikkea. Louvre on tossa ihan vieressä, ja täällä on päivisin hirveästi pukumiehiä (ja nimenomaan miehiä), koska ykkönen on hallintokorttelialuetta. Kaikki tää tarkottaa, että täällä on kallista.

kotikatu

Taas huono kuva, mutta en oo koskaan väittäny olevani hyvä kuvaaja. Kun kävelee suoraan eteenpäin, tulee lopulta Louvrelle.

Jollain naapurilla on hieno ovi.

Mun asuntoon johtaa portaat, joitten yläpäässä on portti. Käytävässä mahtuu kuvaamaan huonosti.

Mulla on kaks ikkunaa sisäpihan puolelle, joista toisesta näkyy tämmöstä.

Asunto on musta ihan jees, tuntuu isommalta ku 13 neliöö, ja voi vaikka ollakin. Arvaan kyllä, että talvella on ihan sairaan kylmä, kun ei oo mitään pattereita, mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähinnä ärsyttää ystäväni vessanpönttö, jonka muovirengas ei tahdo pysyä paikoillaan. Kiva aina vessaan mennessä pelätä, molskahtaako itse pönttöön vaan putoaako lattialle. Mä itse asiassa askartelin jo kaks kertaa kannen ja renkaan kanssa. Kolmannella istumalla kansi lähti kokonaan, ja mun Merin tunnetusti ylistämä logiikka ei enää riittänyt selvittämään, miten sen saa takas. Paskartelufiiliksiä odotellessa!

Lohturuokaa. Ei oo nyt lautasmalli ihan kunnossa, ja veitsi ja haarukkakin on katettu juurikin väärinpäin. Aijai, oikein Suomen toivo lähtenyt maailmalle...

Tein tänään ekaa kertaa kunnolla ruokaa. Mulla on jääkaappi, kaks keittolevyä ja leivänpaahdin, niillä mennään! Suomessa köyhänä opiskelijana mun lohturuoka on tonnikala-tomaattikastike ja makaroooooni, miksei siis täälläkin vielä köyhempänä opiskelijana. Täällä ei myydä samallai hyllyriveittäin Rainbow-, Pirkka- tai Eldorado-tomaattimurskaa ku Suomessa, joten jouduin ostamaan Heinzia, joka osottautu todella tiukaks tavaraks. Ois pitäny laimentaa vedellä. Mulla ei myöskään ollu cajunmaustetta, italian spice mixiä, oreganoa, paprikajauhetta, siirappia eikä sokeria, joten tosta ei tullu niin hyvää ku yleensä. Sillon se on maailman parasta, mun lempiruokaa, jota syön mieluummin ku useimpien ravintoloiden yritelmiä. Ois pitäny olla myös vähän fetaa, mutta meni näinkin. Pastana oli kaupan kuitupitoisinta makaronia, ilmeisesti saksalaista sekin. 6 grammaa sadasta.

Oon varmaan horissu jo ihan tarpeeks. Huomenna voisin yrittää jotain kehittävämpää. Täytyy käydä kattomassa se mun koulu, koska tiistaina on vihdoin infopäivä ja koe, joka määrittää sen, onko mulla syyskuun kaks vikaa viikkoo koulua vai vapaata.

Bisous!

Pönsöör vaan kaikille!

Ajattelin mun Facebook-kavereiden hermojen säästämiseks kirjottaa jatkossa tänne, ettei mun höpinöistä jo muutenkin ärtyvät saa jotain vatsahaavaa. Taas se siellä retostelee, kun ollaan oikein Pariisissa, jne.

Mulla on vähän ristiriitaset fiilikset tästä blogin perustamisesta, koska 1) blogeista tulee ekana mieleen muotiblogit, tää ei oo sellanen, 2) blogit on Kallen mukaan jo ihan passé, ja viimeisenä mutta kaikkein vähiten vähäisimpänä numero 3) kumminki evään iteltäni työnsaantimahollisuudet tulevaisuudessa kirjottamalla tänne jotain tyhmää. Mä itse asiassa toivon, etten ihan kauheesti kirjota tänne, syystä että mulla on parempaakin tekemistä.

Joka tapauksessa haluan omistaa tän ensimmäisen kirjotuksen (entiselle?) työkaverilleni Annelle, jonka kanssa joskus puhuttiin blogeista ja kirjottamisesta. Anne sitten keskustelun aikana totes, että haluais tietää, miten ja millaista blogia kirjottaisin. En tiiä itekään, mutta ehkä se nyt sitten selviää. Etenki kieliasu tuottaa mulle päänvaivaa, koska on vaikee valita formaalin ja informaalin tyylin väliltä. Haluaisin, että teksti kuulostaa multa. Periaatteessa mun pitäis kantaa vastuuta niin nykyisistä ihmisparoista kuin tulevistakin sukupolvista ja kirjoittaa kirjakielen normien mukaisesti, mut ku must on kivempi välil paukuttaa näppistä puhekielisempää ilmasua havitellen. Teksti varmasti vaihtelee mielialan mukaan, jopa samassa postauksessa. No joo, ketään ei kiinnosta, paitsi muutamaa mun noloa fennistiystävääni, jotka siellä näinäkin yön pimeinä tunteina tekevät tuttavuutta pilkun kanssa huonoryhtisinä ja nolot heijastuksenestottomat silmälasit lukulampun valossa välkkyen.

Olisin halunnut blogin nimeksi À la folie tai jotain muuta hienoa, mutta Pönsöör kuvaa mua oikeastaan paremmin. Pöhelö ja pihalla. Pönsöör juontaakin juurensa itse asiassa jo yläastevuosiin, jollon meillä oli kerrassaan motivoitunut, suorastaan älyllään ja innollaan loistava ranskanryhmä. Yhtenä kasin aamuna kaikki istuu tukka pystyssä ja silmät harottaen pulpeteissaan ja toivoo olevansa missä tahansa muualla. Joskus puoli yhdeksän aikaan sisään laahustaa sanaakaan sanomatta puberteetti-ikäinen lapsonen, ja opettajan monologi keskeytyy. Hetken on hiljaista, kunnes opettaja sitten kiekaisee varsin alleviivaavasti: "Bonjour!" Sisään raahautunut poika pysähtyy, kääntää päänsä hitaasti taakseen ja tuhahtaa: "No pönsöör". Noista yläasteen tunneista huolimatta mä oon kuitenki täällä, joten kaipa voin pari riviä elämästäni kirjottaa.