Tänään olen onnellinen!
Aamulla metrossa mies soitti ja lauloi sähkökitaran ja vahvistimen kera niin lempeästi ja turvallisesti ainaisten hanurin näppäilijöiden sijaan, että oli tulla itku, kun olin hetken niin onnellinen. Harmitti, kun en kehdannut antaa rahaa.
Olin kerrankin ajoissa, kaksi minuuttia tunnin alkuun. Paukkasin luentosaliin ja ihmettelin, kun kaikki istuu jo siellä ihan hiljaa ja tuijottaa mua kuin jotain aavetta. Mutisin jotain anteeksia ja yritin löytää paikan. Näin mun suomalaisen kaverin ja kysyin, että alkoko tunti jo tasalta. Se sihisi, että ei ku tää on edellinen. Désolée. Poistuin naurun ja tuijotuksen saattelemana luokasta. No, saivatpahan hilpeän tunnin lopun. Hävetti hiukan, kun seisoin taas käytävässä. Opiskelijat ja opettaja poistu salista viiden minuutin kuluttua. Itse tunti alko 20 minsaa myöhässä. Täällä on kai ihan normaalia, että tunnit menee yliajalle, koska oon kerran aiemminki tupsahtanu paikalle myöhässä mutta silti edellisen tunnin vielä ollessa käynnissä.
Olin vähän nolo, vaikka yks ranskalainen tyttö sanokin, että c'est pas grave. Se suomalainen sano, että kaikki oli niin ihmeissään, kun ne ilmeisesti luuli, että tuun tunnille niin myöhässä, että on enää 5 minsaa jäljellä. Sen siitä saa, kun on aina myöhässä. Jossainhan sanotaan, että myöhässä oleminen osoittaa, ettei arvosta ystäviään, ja jonain päivänä ne ystävät ei enää odota.
Mutta! Kun luento lopulta alkoi, tajusin jotain, ja se on paljon. Opettaja jakoi meidän suomalaisten mielipiteet, mutta ite olin sitä mieltä, että se on ihana! Okei, se puhuu aika hiljaa ja pitää höristellä ja olla skarppina, mutta se on jotenkin tosi suloinen. Ja se puhuu hitaahkosti, saan selvää!! En tunne todellakaan kaikkia sanoja tai tajua vitsejä tai aina edes kuule, mitä se sanoo, mutta jotenkin se on symppis. Se meinas pudota korokkeelta ja se on vaan niin lutukka, kun se juttelee sieltä pöytänsä takaa.
Luennon jälkeen törmäsin ulko-ovella siihen lehtoriin, jonka linguistique finnoise -kurssille yritin mutta joka sanoi, ettei se voi mua sinne ottaa, kun kerran puhun jo suomea. Olin muodostamassa bonjourin b:tä huulilla, kun se sanoi hei. Menin ihan hämilleni, ja toivon, että se kuuli mun vähän myöhässä tulevan hein myös. Tuli ihan sairaaaaaaaaaan hyvä mieli ja hymy huulille! Se muisti mut ja halus tervehtiä suomeks. Oooooo, kuinka söpöö! Nyt harmittaa vielä entistä enemmän, etten pässy sinne sen kurssille. Tuolla kielitieteen laitoksella henkilökunta vaikuttaa tosi mukavalta. Harmi, kun oon niin antikielitietelijä ja huono ranskassa, niin ei onnistu kurssien seuraaminen.
Menin metrolla varsinaiselle yliopistolle ja tormäsin italialaispoikaan, joka oli ihan että noooooooooooo, kun kerroin sille lopettaneeni fonetiikan. Se ei ois halunnu olla ainoo erasmus. No en mäkään haluis olla, mutta kuinka tyhmä olin? Fonetiikkaa? Minä?
Hyvä päivä jatkui. Löysin koulun kirjastosta Rolandin laulun oikean painoksen ja sain sen lopulta lainattuakin vähän aikaa hyllyjen välissä rohkeutta kerättyäni. En halua kysyä mitään kirjastotyypeiltä, koska viimeks täti ei ymmärtäny mua ja lähetti etsimään jotain vihkoa, jota ei mun havaintojeni mukaan ole edes olemassa. Lainaaminen olikin tähän mennessä helpoin asia täällä. Ei tarvii edes mitään salasanaa. Kopiokorttia en saanut ostettua, koska mun suomalainen electroni ei kelvannu ja olin ihan varma, että jos syötän kympin setelin, en saa mitään takas ja kukaan ei usko mua, kun sanon, että kone söi setelin.
Sitten menin lastenkirjallisuus ja keskiaika -luennolle, jonne mun pitää se Rolandin laulukin lukea. On niin hyvä, kun enhän mä ny mitään ranskalaisten Kalevaloja tunne, ja ope sanoo, että niin kaikkihan tietää, mitä täs tapahtuu. Mut se on mun lemppariopettaja ja kurssi on niin paras! Viimeks en tajunnu paljon mitään ja ajattelin koko ajan, että lopetan tän kurssin. Mut tänään katteltiin erilaisia lastenkirjoja ja oli ihan sairaan mielenkiintosta ja turvallista. Ja se opettaja puhuu maailman siisteimmin! Jos ns. normaalisti "qui" sanotaan "kii", ni se sanoo "kiiööää". "Donc" [donk] on "duuuncaa", "historique" [istorik] on "istorikkää", "activité" [aktivitee] on "aktiviteeööö(ää)". Ja muutenkin koko ajan eeööää ja eeööm. Ihana! Se siis jotenkin sitoo kaikki sanat toisiinsa. Osa ööäästä vastaa myös ihan varmasti suomen ööööööö-äännähtelyä. Mut Ranskassa se on nasaalisempi ja cool, sumen ööö vaan kertoo, että on epäelegantti urpo. Ja ihan tyhmää, etten tiedä, mikskä tota ilmiötä pitäis kutsua. Jos opiskelisin ranskaa tai tuntisin maata ja kulttuuria paremmin, osaisin nimetä sen ja sanoa, onko se joku murre ja mistä vai ihan vaan persoonallinen puhetapa. Koko ajan harmittaa, että oon täällä niin olemattomilla tiedoilla ja taidoilla. En voi saada niin paljon irti kuin joku, joka tietää paljon. Vähän sama kun ekan kerran tutustuin Aku Ankan taskukirjaan ja tajusin, että niitä on jo x sataa ja koko ajan tulee lisää, joten en ikinä saa luettua kaikkia. Kaikki tai ei mitään. Onneks on muutakin tekemistä ja luettavaa ku Akkarit. Vaikka mikään ei kyllä voita sitä, että saa syyslomalla syödä villasukissa tattikastiketta ja lukea pinon vuoden -95 Aku Ankkoja. (Kelpais esim. nyt. Vaikka tänään oonkin onnellinen.)
Kun tulin himppeen, madame kutsu mua ja anto vihdoin todistuksen siitä, että asun tässä. Toivon, että se kelpaa, niin pääsen lainailemaan kirjoja muualtakin kuin lipaston kirjastosta. Sieltä ei paljon lastenkirjoja löydä. Täällä on ihan hassu kirjastokulttuuri muutenkin. Ihan vaan astuakseen sisään kirjastoon (ainakin Sainte-Barbeen) tarvii tehä kirjastokorttihakemus ja olla kelvollinen lunastamaan kortti. Jos haluaa mokoma vielä lainata kirjoja, pitää erikseen hankkia lainausoikeus, johon tarttee todistuksen, että asuu jossain päin Pariisia. S-B on kai vaan yliopiston kirjasto, joten voi olla, että siellä lastenkirjakirjastoissa on sitten ihan omat käytäntönsä. Rakastan kirjastoja, mutta totta puhuen toivon, ettei mun tarttis tän vuoden aikana ihana hulluna pyllyäni niissä puuduttaa.
Toinen asia, mikä kummastuttaa, on yliopiston vessakulttuuri. Täällä on sekavessat, mikä mun mielestä on ajatuksena varsin edistyksellinen. Siitä en valita. Sekavessat kumminkin näyttää tarkoittavan sitä, että kukaan ei koskaan menstruoi. "Feminiinisille jätteille" tarkoitettuja astioita oon bongannu muutaman, mutta lavuaareille on pyhitetty paikka ainoastaan koppien ulkopuolella yhteisessä tilassa. Lisäks vessapaperia on turha etsiä muualta kuin omasta laukusta kello kahden jälkeen iltapäivällä, jos hätä sattuu yllättämään ekassa kerroksessa. Mitä korkeemmalle jaksaa kiivetä, sitä varmemmin saa myös nauttia paperista. (Täällä on 6 kerrosta ja 0 hissiä. Yhtään pyörätuolilla liikkuvaa en ole nähnyt. Ranskalaisittainhan kerroksia on vain 5 + pohjakerros, eli 5. kerroksessa oleva tunti on oikeesti 6. kerroksessa .) Vessapaperin puute nyt tietty johtuu vaan sen loppumisesta ja mua oli varotettu asiasta jo etukäteen, joten selviän kyllä. Mutta. Kuka keksi kalustaa vessat muovirenkaattomilla pöntöillä? Talvea odotellessa.
Näihin pieniin hassulijuttuloihin (........) on jo tottunut. Se vähän harmittaa, että yliopiston lounas ei oo kauheen hyvä vaan turhan hiilari- ja rasvapitoinen eikä maistu oikeen miltään. Toivoisin kuitua ja proteiinia. Lisäks tädit ja sedät tiskin takana lappaa niitä paneroituja kaloja, tölkkipavunvarsia tai ranskiksia (yök, ei koulussa) oman mielensä mukaan siihen lautaselle kuin ala-asteella. Paitsi että me saatiin jo ala-asteen ekalla ite annostella ruokamme. Lisäks mun saksalainen kaveri oli kerran kysynyt, mitä yhdessä salaatissa on. Ravintolan työntekijä oli sanonut, että ei tiedä, mutta näyttää kyllä aika omituiselta. Oli jääny salaatti välistä.
| Maailman pahin "pizza". Kysyin ruoan lautaselle lappajalta, onko pizzassa tonnikalaa. Vastauksena sain lätyn lautaselle. En tiedä vieläkään. Ei ollu ees tomaattikastiketta. Kakkukaan ei pelastanu. |
Olin etukäteen kuullu, että jos Suomessa yliopisto-opettajien padagoginen taso lähentelee nollaa, täällä se on miinus vitosen paikkeilla. Tähän asti oon kuitenki jaksanu kuunnella kaikkien juttuja mielenkiinnolla. Ainoa poikkeus on yks luennoitsijaduudi, joka on... Suomesta. Vaikka täällä meininki on paljon koulumaisempaa ja opettajan ja opiskelijan suhde hierarkkisempi, niin opettajista huomaa, että ne tietää ihan hulluna juttuja. Sitten ne vaan juttelee niitä meille. Suomessa monesti miettii, että miten tuo edessä pönöttävä tutkija osaa tehdä pelkän puhumisen niin vaikeaksi. Täällä ne ottaa sen jotenki rennommin tai luontevammin ja täyttää koko tilan. Suomessa luennoitsijat on usein poissaolevia ja hukkuu tai toivoo hukkuvansa kalustukseen. Tuska Tampereen luennoilla on joskus käsinkosketeltava. Onko se täällä sit just se koulumaisuus, mikä pelastaa? Opettajan on pakko pitää ohjat käsissään. Mun suuri halu ymmärtää edes jotain toki vaikuttaa myös siihen, että keskityn, mutta haluan mä Suomessakin oppia asioita.
Muita ihania asioita on, että oon tällä viikolla puhunu äitin ja kahden ystävän kanssa puhelimessa tai Skypessä. Toisaalta tekee pahaa, että oon jättäny mun ystävät Suomeen, mutta mun on vaan pakko tehdä tää. Sain myös puhuttua itteni yhelle kurssille, jolle en periaatteessa ois päässy. Olin kaks yötä nukkumatta, kun oli niin kauhee stressi kouluasioista. En saanu vastausta mun mailiin, niin menin sitten paikan päälle sönköttämään, että haluan kurssille. Pelottava, laiha ranskalaisnainen oli tosi ystävällinen, ei päästäny mua omalle kurssilleen mutta ehdotti toista ryhmää, joka on parempi, jos on vähän retardi ranskassa. Huomenaamulla harmittaa, että suostuin. On aikanen herätys.
Kaikkein parasta ennen tätä onnentorstaita oli kuitenkin se, kun menin perumaan mun kaks enkunkurssia. Kursseille ilmottautumisesta kerron joskus toiste. Se oli hulluinta, mitä oon ikinä tehny. Olin siis valinnu kaks kurssia, mutta en löytäny mistään tietoa siitä, mihin ryhmään kuulun, ja mun mailiin vastattiin, että etkö typerä tyttö ole ollut erasmus-infossa. Olin, mutta siellä ne varmaan sähköpostin aktivoimisen ohjeistuksen ohessa kertooki ennen kurssien valitsemista, mihin ryhmään just mä kuulun. En tiedä edelleenkään mun ryhmiä tai sitä, kuulunko oikeasti mihinkään ryhmään. Päätin kuitenkin, että tänne on tultu oppimaan ranskaa. Jos olisin päättäny opiskella Shakespearia, olisin menny Britanniaan. Kivi putos sydämeltä, kun sain päätöksen tehtyä.
Menin enkunkielisen maailman (suora käännös) toimiston ovelle, mutta siellä oli noin viisi lappua, jotka sanoivat jotakuinkin näin: "Älä vaan tule tänne, mene sinne tai tuonne". Tottelin lappuja ja etsin käsketyn oven, jossa luki, että tänne kelpaavat vain ykkösvuoden opiskelijat, muut menevät ovelle se ja se. Menin ovelle se ja se. Odotin puolisen tuntia tai 45 minuuttia. Mun edellä oli kaks ihmistä, joista toinen lähti kesken pois. Lopulta pääsin sisään, vaikka olin kuitenkin väärän vuoden opsikelija. Sanoin olevani erasmus ja haluavani poistua kahdelta kurssilta. Tyttö alkoi etsiä papereita, ei löytynyt. Seuraavaksi katsottiin mun nimeltä koneella. Ei löytynyt. Sitten kurssin koodilla. Ei löytynyt. Sitten kävi ilmi, että olinkin väärässä huoneessa, väärällä laitoksella. Sanoin vain totelleeni lappusia. Harmitti enemmän toisten jonottajien kuin mun itteni puolesta, että olin ollu huoneessa 5 minuuttia viemässä niitten aikaa.
Lähdin siis takaisin sinne enkkumaailman ovelle. Koputin ja avasin sen. Ei jonoa, jes! Mutta kappas, mörkö, ei-jes! Huoneessa seisoi nainen, joka sanoi bonjour ja käveli pois. Kesti hetken, ja nainen tuli takaisin. Esitin asiani. Mörkö alkoi huutaa: "Saatanan erasmukset! Aina te otatte kursseja, ja sitten te jätätte ne kesken! Mur, mur, mur, mur, rurrururur." Yritin selittää, että en löytänyt ryhmääni, kysyin neuvoa, ja lopulta ei vaan sopinut lukkariin. Ehdin sanoa ehkä kolme sanaa. "HILJAA!", huusi mörkö ja kysyi nimeäni. Nimikin oli ilmeisesti huono, kun siitä ei saanut selvää. Tavasin sitten. Mörkö mutisi ja murisi koko ajan ja löysi mun ilmottautumislomakkeen varsin nopeasti. Puhelin soi. Mörkö tuuppasi paperin mun käteen, murisi ja käveli vastaaman puhelimeen. Ööööö. Jäin seisomaan. Tähän asti sermin takana täysin hiljaa istunut, normaalin oloinen mies nousi ja kysyi, onko ongelmia. Sanoin, että en nyt ole ihan varma, että oliko tää tässä. Mies kysyi, haluanko vain kirjautua pois kursseilta vai myös kirjautua toisille kursseille. Kun en halunnut mitään tilalle, sain ohjeen heittää lomakkeen roskiin. Mörkö asteli takaisin huoneeseen murisemaan, joten en jäänyt turhia kyselemään.
Yks tyttö sanoi itkeneensä ilmottautumispäivänä vessassa, mutta mua vaan nauratti. Jatkossa tietää, että jonon puute on huono merkki. Kukaan ei halua asioida niillä ovilla. Toisaalta, harvoinpa tulee tavattua yhtä suuria persoonallisuuksia.
Loppuun vielä muutama kuva.
| Seinen-risteilyltä. Pont Alexandre ja Faiffeli. Mun kameralla ei saa kunnon kuvia, ja kun paatti vielä liikku koko ajan, niin vähän on epätarkka. |
| Tunnelmaa Seineltä. Tässä mennään sillan ali. Whee! |
| Pont des Arts ja Eiffel taas taustalla. Kauniisti on toi poubelle tossa keskellä kuvaa. |