Tänään ja vähän aiemminkin

Tänään olen onnellinen!

Aamulla metrossa mies soitti ja lauloi sähkökitaran ja vahvistimen kera niin lempeästi ja turvallisesti ainaisten hanurin näppäilijöiden sijaan, että oli tulla itku, kun olin hetken niin onnellinen. Harmitti, kun en kehdannut antaa rahaa.

Olin kerrankin ajoissa, kaksi minuuttia tunnin alkuun. Paukkasin luentosaliin ja ihmettelin, kun kaikki istuu jo siellä ihan hiljaa ja tuijottaa mua kuin jotain aavetta. Mutisin jotain anteeksia ja yritin löytää paikan. Näin mun suomalaisen kaverin ja kysyin, että alkoko tunti jo tasalta. Se sihisi, että ei ku tää on edellinen. Désolée. Poistuin naurun ja tuijotuksen saattelemana luokasta. No, saivatpahan hilpeän tunnin lopun. Hävetti hiukan, kun seisoin taas käytävässä. Opiskelijat ja opettaja poistu salista viiden minuutin kuluttua. Itse tunti alko 20 minsaa myöhässä. Täällä on kai ihan normaalia, että tunnit menee yliajalle, koska oon kerran aiemminki tupsahtanu paikalle myöhässä mutta silti edellisen tunnin vielä ollessa käynnissä.

Olin vähän nolo, vaikka yks ranskalainen tyttö sanokin, että c'est pas grave. Se suomalainen sano, että kaikki oli niin ihmeissään, kun ne ilmeisesti luuli, että tuun tunnille niin myöhässä, että on enää 5 minsaa jäljellä. Sen siitä saa, kun on aina myöhässä. Jossainhan sanotaan, että myöhässä oleminen osoittaa, ettei arvosta ystäviään, ja jonain päivänä ne ystävät ei enää odota.

Mutta! Kun luento lopulta alkoi, tajusin jotain, ja se on paljon. Opettaja jakoi meidän suomalaisten mielipiteet, mutta ite olin sitä mieltä, että se on ihana! Okei, se puhuu aika hiljaa ja pitää höristellä ja olla skarppina, mutta se on jotenkin tosi suloinen. Ja se puhuu hitaahkosti, saan selvää!! En tunne todellakaan kaikkia sanoja tai tajua vitsejä tai aina edes kuule, mitä se sanoo, mutta jotenkin se on symppis. Se meinas pudota korokkeelta ja se on vaan niin lutukka, kun se juttelee sieltä pöytänsä takaa.

Luennon jälkeen törmäsin ulko-ovella siihen lehtoriin, jonka linguistique finnoise -kurssille yritin mutta joka sanoi, ettei se voi mua sinne ottaa, kun kerran puhun jo suomea. Olin muodostamassa bonjourin b:tä huulilla, kun se sanoi hei. Menin ihan hämilleni, ja toivon, että se kuuli mun vähän myöhässä tulevan hein myös. Tuli ihan sairaaaaaaaaaan hyvä mieli ja hymy huulille! Se muisti mut ja halus tervehtiä suomeks. Oooooo, kuinka söpöö! Nyt harmittaa vielä entistä enemmän, etten pässy sinne sen kurssille. Tuolla kielitieteen laitoksella henkilökunta vaikuttaa tosi mukavalta. Harmi, kun oon niin antikielitietelijä ja huono ranskassa, niin ei onnistu kurssien seuraaminen.

Menin metrolla varsinaiselle yliopistolle ja tormäsin italialaispoikaan, joka oli ihan että noooooooooooo, kun kerroin sille lopettaneeni fonetiikan. Se ei ois halunnu olla ainoo erasmus. No en mäkään haluis olla, mutta kuinka tyhmä olin? Fonetiikkaa? Minä?

Hyvä päivä jatkui. Löysin koulun kirjastosta Rolandin laulun oikean painoksen ja sain sen lopulta lainattuakin vähän aikaa hyllyjen välissä rohkeutta kerättyäni. En halua kysyä mitään kirjastotyypeiltä, koska viimeks täti ei ymmärtäny mua ja lähetti etsimään jotain vihkoa, jota ei mun havaintojeni mukaan ole edes olemassa. Lainaaminen olikin tähän mennessä helpoin asia täällä. Ei tarvii edes mitään salasanaa. Kopiokorttia en saanut ostettua, koska mun suomalainen electroni ei kelvannu ja olin ihan varma, että jos syötän kympin setelin, en saa mitään takas ja kukaan ei usko mua, kun sanon, että kone söi setelin.

Sitten menin lastenkirjallisuus ja keskiaika -luennolle, jonne mun pitää se Rolandin laulukin lukea. On niin hyvä, kun enhän mä ny mitään ranskalaisten Kalevaloja tunne, ja ope sanoo, että niin kaikkihan tietää, mitä täs tapahtuu. Mut se on mun lemppariopettaja ja kurssi on niin paras! Viimeks en tajunnu paljon mitään ja ajattelin koko ajan, että lopetan tän kurssin. Mut tänään katteltiin erilaisia lastenkirjoja ja oli ihan sairaan mielenkiintosta ja turvallista. Ja se opettaja puhuu maailman siisteimmin! Jos ns. normaalisti "qui" sanotaan "kii", ni se sanoo "kiiööää". "Donc" [donk] on "duuuncaa", "historique" [istorik] on "istorikkää", "activité" [aktivitee] on "aktiviteeööö(ää)". Ja muutenkin koko ajan eeööää ja eeööm. Ihana! Se siis jotenkin sitoo kaikki sanat toisiinsa. Osa ööäästä vastaa myös ihan varmasti suomen ööööööö-äännähtelyä. Mut Ranskassa se on nasaalisempi ja cool, sumen ööö vaan kertoo, että on epäelegantti urpo. Ja ihan tyhmää, etten tiedä, mikskä tota ilmiötä pitäis kutsua. Jos opiskelisin ranskaa tai tuntisin maata ja kulttuuria paremmin, osaisin nimetä sen ja sanoa, onko se joku murre ja mistä vai ihan vaan persoonallinen puhetapa. Koko ajan harmittaa, että oon täällä niin olemattomilla tiedoilla ja taidoilla. En voi saada niin paljon irti kuin joku, joka tietää paljon. Vähän sama kun ekan kerran tutustuin Aku Ankan taskukirjaan ja tajusin, että niitä on jo x sataa ja koko ajan tulee lisää, joten en ikinä saa luettua kaikkia. Kaikki tai ei mitään. Onneks on muutakin tekemistä ja luettavaa ku Akkarit. Vaikka mikään ei kyllä voita sitä, että saa syyslomalla syödä villasukissa tattikastiketta ja lukea pinon vuoden -95 Aku Ankkoja. (Kelpais esim. nyt. Vaikka tänään oonkin onnellinen.)

Kun tulin himppeen, madame kutsu mua ja anto vihdoin todistuksen siitä, että asun tässä. Toivon, että se kelpaa, niin pääsen lainailemaan kirjoja muualtakin kuin lipaston kirjastosta. Sieltä ei paljon lastenkirjoja löydä. Täällä on ihan hassu kirjastokulttuuri muutenkin. Ihan vaan astuakseen sisään kirjastoon (ainakin Sainte-Barbeen) tarvii tehä kirjastokorttihakemus ja olla kelvollinen lunastamaan kortti. Jos haluaa mokoma vielä lainata kirjoja, pitää erikseen hankkia lainausoikeus, johon tarttee todistuksen, että asuu jossain päin Pariisia. S-B on kai vaan yliopiston kirjasto, joten voi olla, että siellä lastenkirjakirjastoissa on sitten ihan omat käytäntönsä. Rakastan kirjastoja, mutta totta puhuen toivon, ettei mun tarttis tän vuoden aikana ihana hulluna pyllyäni niissä puuduttaa.

Toinen asia, mikä kummastuttaa, on yliopiston vessakulttuuri. Täällä on sekavessat, mikä mun mielestä on ajatuksena varsin edistyksellinen. Siitä en valita. Sekavessat kumminkin näyttää tarkoittavan sitä, että kukaan ei koskaan menstruoi. "Feminiinisille jätteille" tarkoitettuja astioita oon bongannu muutaman, mutta lavuaareille on pyhitetty paikka ainoastaan koppien ulkopuolella yhteisessä tilassa. Lisäks vessapaperia on turha etsiä muualta kuin omasta laukusta kello kahden jälkeen iltapäivällä, jos hätä sattuu yllättämään ekassa kerroksessa. Mitä korkeemmalle jaksaa kiivetä, sitä varmemmin saa myös nauttia paperista. (Täällä on 6 kerrosta ja 0 hissiä. Yhtään pyörätuolilla liikkuvaa en ole nähnyt. Ranskalaisittainhan kerroksia on vain 5 + pohjakerros, eli 5. kerroksessa oleva tunti on oikeesti 6. kerroksessa .) Vessapaperin puute nyt tietty johtuu vaan sen loppumisesta ja mua oli varotettu asiasta jo etukäteen, joten selviän kyllä. Mutta. Kuka keksi kalustaa vessat muovirenkaattomilla pöntöillä? Talvea odotellessa.

Näihin pieniin hassulijuttuloihin (........) on jo tottunut. Se vähän harmittaa, että yliopiston lounas ei oo kauheen hyvä vaan turhan hiilari- ja rasvapitoinen eikä maistu oikeen miltään. Toivoisin kuitua ja proteiinia. Lisäks tädit ja sedät tiskin takana lappaa niitä paneroituja kaloja, tölkkipavunvarsia tai ranskiksia (yök, ei koulussa) oman mielensä mukaan siihen lautaselle kuin ala-asteella. Paitsi että me saatiin jo ala-asteen ekalla ite annostella ruokamme. Lisäks mun saksalainen kaveri oli kerran kysynyt, mitä yhdessä salaatissa on. Ravintolan työntekijä oli sanonut, että ei tiedä, mutta näyttää kyllä aika omituiselta. Oli jääny salaatti välistä.

Maailman pahin "pizza". Kysyin ruoan lautaselle lappajalta, onko pizzassa tonnikalaa. Vastauksena sain lätyn lautaselle. En tiedä vieläkään. Ei ollu ees tomaattikastiketta. Kakkukaan ei pelastanu.

Olin etukäteen kuullu, että jos Suomessa yliopisto-opettajien padagoginen taso lähentelee nollaa, täällä se on miinus vitosen paikkeilla. Tähän asti oon kuitenki jaksanu kuunnella kaikkien juttuja mielenkiinnolla. Ainoa poikkeus on yks luennoitsijaduudi, joka on... Suomesta. Vaikka täällä meininki on paljon koulumaisempaa ja opettajan ja opiskelijan suhde hierarkkisempi, niin opettajista huomaa, että ne tietää ihan hulluna juttuja. Sitten ne vaan juttelee niitä meille. Suomessa monesti miettii, että miten tuo edessä pönöttävä tutkija osaa tehdä pelkän puhumisen niin vaikeaksi. Täällä ne ottaa sen jotenki rennommin tai luontevammin ja täyttää koko tilan. Suomessa luennoitsijat on usein poissaolevia ja hukkuu tai toivoo hukkuvansa kalustukseen. Tuska Tampereen luennoilla on joskus käsinkosketeltava. Onko se täällä sit just se koulumaisuus, mikä pelastaa? Opettajan on pakko pitää ohjat käsissään. Mun suuri halu ymmärtää edes jotain toki vaikuttaa myös siihen, että keskityn, mutta haluan mä Suomessakin oppia asioita.

Muita ihania asioita on, että oon tällä viikolla puhunu äitin ja kahden ystävän kanssa puhelimessa tai Skypessä. Toisaalta tekee pahaa, että oon jättäny mun ystävät Suomeen, mutta mun on vaan pakko tehdä tää. Sain myös puhuttua itteni yhelle kurssille, jolle en periaatteessa ois päässy. Olin kaks yötä nukkumatta, kun oli niin kauhee stressi kouluasioista. En saanu vastausta mun mailiin, niin menin sitten paikan päälle sönköttämään, että haluan kurssille. Pelottava, laiha ranskalaisnainen oli tosi ystävällinen, ei päästäny mua omalle kurssilleen mutta ehdotti toista ryhmää, joka on parempi, jos on vähän retardi ranskassa. Huomenaamulla harmittaa, että suostuin. On aikanen herätys.

Kaikkein parasta ennen tätä onnentorstaita oli kuitenkin se, kun menin perumaan mun kaks enkunkurssia. Kursseille ilmottautumisesta kerron joskus toiste. Se oli hulluinta, mitä oon ikinä tehny. Olin siis valinnu kaks kurssia, mutta en löytäny mistään tietoa siitä, mihin ryhmään kuulun, ja mun mailiin vastattiin, että etkö typerä tyttö ole ollut erasmus-infossa. Olin, mutta siellä ne varmaan sähköpostin aktivoimisen ohjeistuksen ohessa kertooki ennen kurssien valitsemista, mihin ryhmään just mä kuulun. En tiedä edelleenkään mun ryhmiä tai sitä, kuulunko oikeasti mihinkään ryhmään. Päätin kuitenkin, että tänne on tultu oppimaan ranskaa. Jos olisin päättäny opiskella Shakespearia, olisin menny Britanniaan. Kivi putos sydämeltä, kun sain päätöksen tehtyä.

Menin enkunkielisen maailman (suora käännös) toimiston ovelle, mutta siellä oli noin viisi lappua, jotka sanoivat jotakuinkin näin: "Älä vaan tule tänne, mene sinne tai tuonne". Tottelin lappuja ja etsin käsketyn oven, jossa luki, että tänne kelpaavat vain ykkösvuoden opiskelijat, muut menevät ovelle se ja se. Menin ovelle se ja se. Odotin puolisen tuntia tai 45 minuuttia. Mun edellä oli kaks ihmistä, joista toinen lähti kesken pois. Lopulta pääsin sisään, vaikka olin kuitenkin väärän vuoden opsikelija. Sanoin olevani erasmus ja haluavani poistua kahdelta kurssilta. Tyttö alkoi etsiä papereita, ei löytynyt. Seuraavaksi katsottiin mun nimeltä koneella. Ei löytynyt. Sitten kurssin koodilla. Ei löytynyt. Sitten kävi ilmi, että olinkin väärässä huoneessa, väärällä laitoksella. Sanoin vain totelleeni lappusia. Harmitti enemmän toisten jonottajien kuin mun itteni puolesta, että olin ollu huoneessa 5 minuuttia viemässä niitten aikaa.

Lähdin siis takaisin sinne enkkumaailman ovelle. Koputin ja avasin sen. Ei jonoa, jes! Mutta kappas, mörkö, ei-jes! Huoneessa seisoi nainen, joka sanoi bonjour ja käveli pois. Kesti hetken, ja nainen tuli takaisin. Esitin asiani. Mörkö alkoi huutaa: "Saatanan erasmukset! Aina te otatte kursseja, ja sitten te jätätte ne kesken! Mur, mur, mur, mur, rurrururur." Yritin selittää, että en löytänyt ryhmääni, kysyin neuvoa, ja lopulta ei vaan sopinut lukkariin. Ehdin sanoa ehkä kolme sanaa. "HILJAA!", huusi mörkö ja kysyi nimeäni. Nimikin oli ilmeisesti huono, kun siitä ei saanut selvää. Tavasin sitten. Mörkö mutisi ja murisi koko ajan ja löysi mun ilmottautumislomakkeen varsin nopeasti. Puhelin soi. Mörkö tuuppasi paperin mun käteen, murisi ja käveli vastaaman puhelimeen. Ööööö. Jäin seisomaan. Tähän asti sermin takana täysin hiljaa istunut, normaalin oloinen mies nousi ja kysyi, onko ongelmia. Sanoin, että en nyt ole ihan varma, että oliko tää tässä. Mies kysyi, haluanko vain kirjautua pois kursseilta vai myös kirjautua toisille kursseille. Kun en halunnut mitään tilalle, sain ohjeen heittää lomakkeen roskiin. Mörkö asteli takaisin huoneeseen murisemaan, joten en jäänyt turhia kyselemään.

Yks tyttö sanoi itkeneensä ilmottautumispäivänä vessassa, mutta mua vaan nauratti. Jatkossa tietää, että jonon puute on huono merkki. Kukaan ei halua asioida niillä ovilla. Toisaalta, harvoinpa tulee tavattua yhtä suuria persoonallisuuksia.

Loppuun vielä muutama kuva.

Olin kaverini kanssa kaakaolla tai oikeastaan juoksevalla suklaalla Odéonilla, ja ihan oikea noita-akka kurkisti asunnostaan ulos. Hitsi, kun en saanut parempaa kuvaa! Voi klikata, jätin täysikokoiseksi.

Seinen-risteilyltä. Pont Alexandre ja Faiffeli. Mun kameralla ei saa kunnon kuvia, ja kun paatti vielä liikku koko ajan, niin vähän on epätarkka.

Tunnelmaa Seineltä. Tässä mennään sillan ali. Whee!

Pont des Arts ja Eiffel taas taustalla. Kauniisti on toi poubelle tossa keskellä kuvaa.

Lisää törppöilyä

Heippa!

Yleisöltä tuli jo kaksi päivityspyyntöä, joten yritän nyt kirjoittaa vireystasosta huolimatta. Väsyttää nimittäin koko ajan ihan sikana. Voin hyvin nukkua posottaa kymmenen tuntia yöllä ja "torkahtaa" iltapäivällä tai illalla neljäks tunniks. Luulen, että moinen johtuu siitä, että koko ajan pitää olla skarppina ja antaa kaikkensa. Vielä ei osaa sulkea kaikkea tätä hälyä ulkopuolelle tai olla rennosti. Puhuminen hoituu normaalisti vähän niinku kaiken muun sivussa, mutta täällä jokainen lause on ponnistelun tulosta. Lisäksi saa koko ajan pelätä, että toinen ei ymmärrä tai että ei itse ymmärrä. Oon myös neuroottinen mun laukusta ja taskuista – vielä neuroottisempi ku Suomessa. Tarkastan koko ajan mun taskut ja käännän olkalaukun aina ruuhkassa vatsapuolelle. Lisäks pitää miettiä, mihin ja ketä uskaltaa kattoa kävellessään kaupungilla. Niinkin normaaleihin asioihin ku puhumiseen ja kävelemiseen pitää siis koko ajan kiinnittää huomiota.

Tänään kävin pankissa, koska olin saanut hirveän läjän kirjeitä, joista kahdessa luki, että chère mademoiselle, korttinne ovat saapuneet. Kortteja on siis kaksi, osaan teititellä. Olin vähän skeptinen, koska no, oon perusskeptinen ja täällä Suomen skeptisyystason voi vielä kertoa kolmella. En ollu saanu allekirjoitettavaa dokumenttia, joka mulle oli luvattu lähettää. Ajattelin, että ehkä olin vaan ymmärtäny jotain väärin. Olin kuullut, että monelle oli tullut ilmoitus, että kortti on haettavissa, mutta ei konttorissa vielä mitään korttia ollut. No, kuten arvata saattaa, ei ollut mullakaan. Eka vaihe menikin vähän liian kivuttomasti. Tällä visiitillä en sanonut itse juuri mitään, kuuntelin vaan, mitä nainen tiskin takana hölpötti. Mun ois pitäny saada se allekirjoitettava lappu postissa. Nyt se ilmeisesti lähetetään uudestaan. Näin toivon.

Eilen oli aika kamala päivä. Menin kouluun haisten paistetulta kananmunalta. Saatiin ekan viikon testitulokset, joitten perusteella määräytyy se, mitä ulkomaalaisille opiskelijoille tarkotettuja kursseja saadaan käydä. Oon keskikastia. Mikään ei oo ärsyttävämpää ku olla keskinkertanen! Olisin edes kunnolla huono! Ärsyttää, koska olisin halunnut intensiivikurssille, että olis päässyt horisemaan edes muiden surkimusten kanssa, mutta nyt saan jatkaa tätä itsekseni puhumista............. No joo. Olin myös ilmottautunut kirjastokäynnille, ja en kyllä uskalla lainata mitään, vaikutti niin pelottavalta ja vaikeelta. Kirjastossa oli myös koira! Iso karvainen eläin makasi lattialla opiskelevan omistajansa vieressä. Olin kuullukin, että täällä saa viedä koirat useempaan paikkaan ku Suomessa. Joskus oon myös lukenu, että Pariisissa on paljon koirankakkaa, mutta en tiedä, missä. Kauheesti en oo vielä nähny.

Kirjasto-opastuksen ja luokkajaon jälkeen sain päähäni ilmottautua enkun kursseille, kun sellasille ilmottautuminen oli justiinsa meneillään. Täällä siis ilmottaudutaan jokaiselle laitokselle erikseen. Paperilla tietysti, tietsikat on turhia. En tietenkään tienny, mille kursseille kannattais ilmottautua. Tässä vaiheessa ei myöskään tiedä, minä päivänä ja mihin aikaan kurssit pidetään, mikä tietenkin myös helpottaa kurssien valintaa. No, kiroilin sitten englanniksi kuumassa luokassa ja arvoin itselleni kaksi kurssia. Ranskaahan mä haluan oppia, mutta jos noista vaikka sais jonkun pisteen, jos vaikka reputan kaikki ranskat. Ilmottautumisen jälkeen menin vielä tunniksi jonottamaan kysyäkseni, mihin aikaan mun varsinaisen vastaanottavan laitoksen kurssi-ilmottautuminen on. Vastaus oli vähän ympäripyöree. Voi olla, että otan eväät mukaan ja istun koko päivän ilmottautumissalin ovella vahtia pitäen.

Eväät ois ollu eilen kyllä tarpeen. Kun tulin takas, metrossa oli jotain ongelmia, ja matka kesti tuplasti kauemmin ku aamulla toiseen suuntaan. Kun tulin kotiin, olin ollu kaheksan tuntia syömättä. Syömättömyyteen ja muutenkin tyhmään päivään nähden olin oikeastaan tosi hyvällä tuulella. Kerrankin saan kiittää tätä pohjatonta pessimismiäni ja vielä muakin kyynisempää Sonjaa, joka on varoitellut kaikenlaisesta. Vaikka eilen oli tyhmää ja pankkiasiat on aika naurettavia, ei mikään oo vielä ollut yhtä hirveetä kuin oon odottanut. Oon silti lievästi pahantuulinen koko ajan, mutta se nyt ei varsinaisesti juuri poikkea Suomen oloista.

Mun tavoitteet täällä on oppia ranskaa ja omaksua vähän letkeempi elämänasenne. Oon ihan jäätävä tiukkapipo. Stressaan kaikesta ja oon alinomaa pahalla tuulella. Oon ihan stresseissä heti, jos joku asia ei mee suunnitelmien mukaan. Jos vaikka vähän oppisin relaamaan, kun tajuan, ettei kaikkiin asioihin vaan aina voi vaikuttaa. Odotan esmes lähes jokakeväistä lakkoa innolla. Tai no innolla ja innolla. Metrot sais kulkea, mutta oishan se nyt jännää, jos ei vois mennä kouluun.

Ja tähän väliin voinkin sanoa pari sanaa metrosta! Olin yli viikon ilman metroa, koska pelkäsin eksyväni. Pelkäsin myös sitä likaisuutta, josta Sonja oli varoitellut. Mun käyttämät linjat on kuitenkin olleet tähän asti mun mielestä ihan ok. Välillä jossain haisee kakka, mutta selavii. Ja se on niin kätevä, ei tarvii enää kävellä seittemää tuntia päivässä. Ekan kerran otin metron yksin iltana, jona oltiin erasmusten kanssa Champ de Marsissa Eiffelin juurella piknikillä. Olin niin ylpeä, kun osasin vaihtaa metroa ja olla jopa ihan cool. Piknik oli muutenkin niin kiva! Vähän ehkä häiritsi jotkut mölyävät opiskelijakollegat. Olisin vaan voinut istua kaksin Eiffelin kanssa. Sinä iltana tunsin ekaa kertaa olevani oikeasti Pariisissa.

Erasmuksissa on muutamia ihan loistavia tyyppejä! Kauhean hyvin en vielä ketään tunne, kun kielimuuri on tiellä. Yks brasilialainen poika on loistava, kun se aina nauraa ja hymyilee taukoamatta. Kun sanoin sille asiasta, se hohotti: "Miksi en olisi iloinen, olenhan Pariisissa!" No niinpä. Voisin ottaa mallia. Myös suomalaiset tytöt on olleet ihanan kannustavia, kun oon surkutellu itteeni ja ranskaani.

Yleensä yritän suhtautua huumorilla itseeni ja urpoilutilanteisiin, mutta aina ei vaan pysty. Eilen yritin ostaa yliopistopäivän jälkeen metrokorttia automaatista, mutta en vaan löytänyt tarvitsemaani tarjottujen vaihtoehtojen joukosta, vaikka kysyin apua ohikulkijoiltakin. Jouduin lopulta pyytämään muhun jo ekalla kysymiskerralla kyrpiintynyttä metrotätiä apuun. Mun yllätykseks se ihan tuli ulos kopista ja etsi oikeasta automaatista oikean kohdan. Mulla kesti sitten vielä hyvän aikaa, että sain mun ostoksen maksettua. Luulin sitten vielä voivani ladata korttiin rahaa tädiltä tiskiltä, mutta ei, täti vain liimasi tarran paikalleen. Sitten menin uudestaan tomaatille. Uaaaah, vähänkö olin uusavuton. Ei kukaan muu oo sanonu, että niillä olis ollu ongelmia minkään metrokortin hankkimisessa.

Illalla katsoin kuitenkin piristykseksi seuraavan ja osasin jo nauraa, koska oon välillä ihan ku Jemaine kohdassa 1:43–2:04.

En oo myöskään pelkästään jääny surkuttelemaan, vaan katoin eilen myös jonkun Babarin ranskaks. Nauroin ääneen ja melkeen itkin, oli siis ihan loistava. Tänään kattelin jotain talk show -ohjelmia Youtubesta, mutta en ihan hirveesti tajunnu niistä. Yritän lukee uutisia ja blogeja ranskaks. Ois varmaan kannattanu tehdä niin jo Suomessa, mutta olin vaan ihan hullun väsyny töistä koko kesän. Yritän ajatella niin, että ainakin mun kielitaito paranee aimo harppauksen, kun lähen melkeen nollasta. Pään pystyssä pitäminen on vaan välillä hankalaa, kun hävettää niin, että tekis mieli jäädä kotiin kaivamaan nenää ja tuijottamaan lastenohjelmia Juutuubista. Mutta tänäänkin oon menossa vielä illalla Montmartrelle erasmusten kanssa. Täytyy päästä käyttämään sanoja, jotka opettelin tänään sanakirjasta, heh, heh. Nauran itselleni, kun en muuta voi.

Ai niin. Mulle soittelee vähän väliä ranskalaiset miehet. Mun puhelinnumero on mitä ilmeisimmin vielä hetki sitten kuulunut jollekin Pascalille, koska nää miehet kysyy aina Pascalia. Jostain syystä puheluita tulee eniten aamuisin, ja sillon vaan painan punasta. On toki myös mahdollista, joskin epätodennäköistä, että joku muukin kuin Pascalin frendit yrittää soittaa mulle, joten tänään iltapäivällä taas vastasin. Soittajat on aina ihan hämillään, koska ensinnäkin ne tietty olettaa Pasciksen vastaavan. Toiseks ne järkyttyy siitä, kun puhun niin huonosti ranskaa, ettei ne saa mitään selvää. Aina ne on kumminki ollu ystävällisiä. Suomessa vaan lyödään luuri korvaan. Oon vähän miettiny, että pitäis varmaan kysyä, josko soittajat asuis Pariisissa ja lähtis mulle kaveriks paikkoja näyttämään. Hyviä puoliahan tässä on useita. Saan mokailla menettämättä kasvojani ja osaan tästä lähin varsin sujuvasti kertoa, etten ole Pascal.

Ilon hetkiä on tuonut myös vessassa askartelu. Vessanpöntön rengas lähinnä ärsyttää, ja molskahtelen pönttöön tuon tuosta, mutta tukkiutuneen viemärin osasin isäpuoleltani biologisesti periytyneillä remonttireiskataidoilla korjata. Ensin juotin viemärille litran paikallista, violettia Kodin putkimiestä ja vasta sen jälkeen katsoin, mitä putkille oikeastaan kuuluu. Poistin jonkun osan, ja nyt toimii ainakin toistaiseksi. Oon myös pessyt pyykkiä ja astioita pottaa muistuttavassa sinisessä vadissa. Pitäis hankkia toinen tommonen potta, koska en haluais pestä lautasiani ja pikkareitani samassa astiassa. Tai en siis halua pestä astioitani samassa ämpärissä, jossa on ollut vaatteidenpesumyrkkyjä.

Elän arkea pankkiasioiden, ruusukaalien ja pyykinpesun merkeissä. Ystävältä tullut sähköposti pelasti päivän, päivityspyynnöt piristivät, ja ystävän toteamus, että on hassua käydä yliopistolla syömässä ilman mua, pisti miettimään. Tuntuu hyvältä, että mulla on paikka jossain ja että joku muistaa mut, vaikka ympärillä on muitakin ihmisiä.

Kotikulmia ja ruokaa

Heipparallaa!

Neljäs kokonainen päivä menossa. En oo tehny tänään mitään oikeeta, en ees käyny ulkona. Kurkku on vähän kipee ja suunnitellut treffit Marien kanssa peruuntu, joten oon vaan kykkiny sisällä, jutellu Skypessä, puhelimessa ja tietty Facebookissa ja tehny lohturuokaa.

Laskeskelin, että oon kävelly tällä viikolla yli 20 tuntia. En oo käyttäny ollenkaan metroa, koska en uskalla mennä ostamaan lippuja ja pelkään, että eksyn. Aina ku oon menny ulos, oon vaan kävelly ja kävelly. Täällä on ravintoloita pilvin pimein, mutta en oo astunu jalallani yhteenkään, koska en viitsi yksin mennä eikä huvita tuhlata rahaa. Ruokakauppoja taas saa hakemalla hakea, ja oon joka päivä ollu nälkä- tai janokuoleman partaalla tuntien kävelyn jälkeen, kun missään ei näy ruokakauppaa. Eilen oli aivan sairaan kuuma ja haahuilin ihmispaljoudessa, kun alkoi tuntua, etten saa enää henkeä. Kävelin vaan eteenpäin etsien paikkaa, josta sais ostettua vesipullon, kun ei mulla ollu edes täytettävää mukana. Kun lopulta löysin Monoprixin, oli siellä niin hirvee jono, että ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Onneks melkein kadun toisella puolella oli pikkukauppa, josta ostin litran vettä ja ekat karkkini täällä.

Keskiviikkona kävin pankissa, ja mulle avattiin heti tili. Tai siis heti, kun olin löytäny oikeaan paikkaan. Kävelin sisään Avenue de l'Opéran ensimmäisestä oviaukosta, jonka yläpuolella luki PNB Paribas. Siellä törmäsin lasioveen, joka ei auennut mihinkään suuntaan. Sitten huomasin seinällä kyltin, jossa luki, että vain pari askelta vasemmalle, ja pääsette konttoriimme. No pari askelta oli joku sata metriä kulman takana, mutta vihdoin näin ihmisiä, joille sain esittää mun suurella hartaudella harjottelemani lauseen. Nainen tiskin takana ei ymmärtäny mua(!!!), joten mies tulkkas. Mut neuvottiin sinne, mistä olin just tullu. No, lasiovi ei auennu tälläkään kertaa. Viiksekäs setä tuli kysymään, tarvitseeko mademoiselle apua. Sanoin, että tarviin pankkitilin. Setä kysyi, puhunko englantia. Toistin saman lauseen hitaammin ranskaks ja sitten englanniks. "J'ai besoin d'un compte bancaire. I NEED A BANK ACCOUNT." Setä oli kiltti ja neuvo mut seuraavasta ovesta sisään. Siellä oli jotain asiakaspalvelupönttöjä, joitten takana istu ihmisiä. Täti sanoi bonjour, minä sanoin bonjour, ja täti ymmärsi noin muutenkin mun ranskaa. Se kyseli, mitä teen täällä ja kuinka kauan oon. Sitten se neuvo mut tien toiselle puolelle ja toivotti hyvää päivänjatkoa hymyillen. Ihana täti. No, tien toisella puolella oli valtava lukaali kiiltävine pylväineen, ja tuntu jotenkin rikolliselta astella sisään bisnespukuisten ihmisten lomaan epäilyttävän värisessä puuvillapaidassa. Vastaan tuli lopulta mies, joka sekin ymmärsi mun ranskaa ja kysyi, haluanko ranskaa vai englantia puhuvan asiakaspalvelijan. Molempia, sanoin. Sitten tuli Julien, joka oli kiltti ja ihana ja puhui mukavia ja englantia, kun ranska ei riittänyt.

Olin ihan huuli pyöreenä, kun ei vaadittu mitään dokumentteja, pelkkä kopio passista riitti. Olin kuullu niin karmeita kauhutarinoita pankkitilin avaamisesta, että olin murehtinu asiaa jo puol vuotta etukäteen. Tili pitää vielä aktivoida, mikä tapahtuu vasta, kun oon saanut postissa jonkun paperin, allekirjoittanut sen ja lähettänyt sen onnistuneesti perille takaisin pankkiin. Mutta jos Julienia on uskominen, asia hoituu.

 

Avenue de l'Opéra

Kuva on napattu kiireessä, koska mua hävettää näyttää yhtään turistilta. Tää on siis iso katu tässä ykkös- ja kakkosarrondissementin alueella. Täällä kävin pankissa ja kännykkäliittymäkaupoilla. Myös lähin Monoprix eli paikallinen Sokos sijaitsee kadun varrella. Monoprix on ihana, kun sieltä saa ruokaa, mutta osaan aina töpeksiä siellä. Ekalla kerralla yritin olla avulias ja laittaa ostosteni perään sellasen kapulan, joka erottaa mun ostokset seuraavan tavaroista. Kapulat on muuten samanlaisia ku Suomessa, mutta niissä on semmonen A4-kokonen pahvi, jotta ne ei varmaan pysyis pystyssä. Siinä pahvissa on jotain tekstiä, mainoksia tai muuta. Ihmettelin, ku myyjä otti kapulan pois heti, ku mä olin siirtyny askeleen eteenpäin. Vilkasin vähän tarkemmin, ja se oliki "Seuraava kassa, kiitos!" -lappu. Olin ihan nolona mutta esitin, etten tajunnu mitään. Sen mun valitseman kapulan vieressä oli kyllä normaali kapula, mutta en ollu vaivautunu tarkemmin kattomaan tekstejä. Ja mitä se lappu tekee siinä mun saatavillani? Niitten vika. Seuraavalla kerralla kassa kysyi multa kolme kertaa, onko mun valitsema leipä otettu alhaalta vai ylhäältä. Yläkerrasta ostettu lienee kalliimpaa. Tuijotin vaan tyhmänä suu auki ja kun lopulta ymmärsin, näytin junttimaisesti etusormella alas. Siitä huolimatta nainen oli tosi ystävällinen, odotti, että sain ostokset pakattua ja toivotti jotain hyvää. Kyllä täällä tähän mennessä on ollu paljon ystävällisempi meininki ku Suomessa. Oon pelänny ehkä vähän turhaankin.

 

Kaupasta. Mikä asetelma!

Oon syöny täällä paljon hiilaripitosemmin ku Suomessa, koska mun ateriat on koostunu aina leivästä ja jostain muusta. Leipä, jota ostan, on saksalaista. Muutenkin kaikki, jossa on kuitua, on saksalaista. Oon suosinu Monoprix-tuoteperhettä, se on kai vähän niinku Rainbow Suomessa. Rainbow <3. Kuvassa on morsiamille suunnattua (Bridelight) melkein rasvatonta maitoa, puoliprosenttista. Ei oo maito ollu koskaan niin hyvää ku tokana vai kolmantena iltana kävelymaratonin jälkeen. Toi tonnikalapurkki on maailman kaunein. Lentilles eli linssejä en syö ikinä, mutta en ekana iltana löytäny mitään muuta alle euron maksavaa, niin ostin säilykelinssejä, jipii.

Sitten vähän mun huudeja. Asun siis ensimmäisessä arrondissementissa, joka on keskellä kaikkea. Louvre on tossa ihan vieressä, ja täällä on päivisin hirveästi pukumiehiä (ja nimenomaan miehiä), koska ykkönen on hallintokorttelialuetta. Kaikki tää tarkottaa, että täällä on kallista.

kotikatu

Taas huono kuva, mutta en oo koskaan väittäny olevani hyvä kuvaaja. Kun kävelee suoraan eteenpäin, tulee lopulta Louvrelle.

Jollain naapurilla on hieno ovi.

Mun asuntoon johtaa portaat, joitten yläpäässä on portti. Käytävässä mahtuu kuvaamaan huonosti.

Mulla on kaks ikkunaa sisäpihan puolelle, joista toisesta näkyy tämmöstä.

Asunto on musta ihan jees, tuntuu isommalta ku 13 neliöö, ja voi vaikka ollakin. Arvaan kyllä, että talvella on ihan sairaan kylmä, kun ei oo mitään pattereita, mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähinnä ärsyttää ystäväni vessanpönttö, jonka muovirengas ei tahdo pysyä paikoillaan. Kiva aina vessaan mennessä pelätä, molskahtaako itse pönttöön vaan putoaako lattialle. Mä itse asiassa askartelin jo kaks kertaa kannen ja renkaan kanssa. Kolmannella istumalla kansi lähti kokonaan, ja mun Merin tunnetusti ylistämä logiikka ei enää riittänyt selvittämään, miten sen saa takas. Paskartelufiiliksiä odotellessa!

Lohturuokaa. Ei oo nyt lautasmalli ihan kunnossa, ja veitsi ja haarukkakin on katettu juurikin väärinpäin. Aijai, oikein Suomen toivo lähtenyt maailmalle...

Tein tänään ekaa kertaa kunnolla ruokaa. Mulla on jääkaappi, kaks keittolevyä ja leivänpaahdin, niillä mennään! Suomessa köyhänä opiskelijana mun lohturuoka on tonnikala-tomaattikastike ja makaroooooni, miksei siis täälläkin vielä köyhempänä opiskelijana. Täällä ei myydä samallai hyllyriveittäin Rainbow-, Pirkka- tai Eldorado-tomaattimurskaa ku Suomessa, joten jouduin ostamaan Heinzia, joka osottautu todella tiukaks tavaraks. Ois pitäny laimentaa vedellä. Mulla ei myöskään ollu cajunmaustetta, italian spice mixiä, oreganoa, paprikajauhetta, siirappia eikä sokeria, joten tosta ei tullu niin hyvää ku yleensä. Sillon se on maailman parasta, mun lempiruokaa, jota syön mieluummin ku useimpien ravintoloiden yritelmiä. Ois pitäny olla myös vähän fetaa, mutta meni näinkin. Pastana oli kaupan kuitupitoisinta makaronia, ilmeisesti saksalaista sekin. 6 grammaa sadasta.

Oon varmaan horissu jo ihan tarpeeks. Huomenna voisin yrittää jotain kehittävämpää. Täytyy käydä kattomassa se mun koulu, koska tiistaina on vihdoin infopäivä ja koe, joka määrittää sen, onko mulla syyskuun kaks vikaa viikkoo koulua vai vapaata.

Bisous!

Pönsöör vaan kaikille!

Ajattelin mun Facebook-kavereiden hermojen säästämiseks kirjottaa jatkossa tänne, ettei mun höpinöistä jo muutenkin ärtyvät saa jotain vatsahaavaa. Taas se siellä retostelee, kun ollaan oikein Pariisissa, jne.

Mulla on vähän ristiriitaset fiilikset tästä blogin perustamisesta, koska 1) blogeista tulee ekana mieleen muotiblogit, tää ei oo sellanen, 2) blogit on Kallen mukaan jo ihan passé, ja viimeisenä mutta kaikkein vähiten vähäisimpänä numero 3) kumminki evään iteltäni työnsaantimahollisuudet tulevaisuudessa kirjottamalla tänne jotain tyhmää. Mä itse asiassa toivon, etten ihan kauheesti kirjota tänne, syystä että mulla on parempaakin tekemistä.

Joka tapauksessa haluan omistaa tän ensimmäisen kirjotuksen (entiselle?) työkaverilleni Annelle, jonka kanssa joskus puhuttiin blogeista ja kirjottamisesta. Anne sitten keskustelun aikana totes, että haluais tietää, miten ja millaista blogia kirjottaisin. En tiiä itekään, mutta ehkä se nyt sitten selviää. Etenki kieliasu tuottaa mulle päänvaivaa, koska on vaikee valita formaalin ja informaalin tyylin väliltä. Haluaisin, että teksti kuulostaa multa. Periaatteessa mun pitäis kantaa vastuuta niin nykyisistä ihmisparoista kuin tulevistakin sukupolvista ja kirjoittaa kirjakielen normien mukaisesti, mut ku must on kivempi välil paukuttaa näppistä puhekielisempää ilmasua havitellen. Teksti varmasti vaihtelee mielialan mukaan, jopa samassa postauksessa. No joo, ketään ei kiinnosta, paitsi muutamaa mun noloa fennistiystävääni, jotka siellä näinäkin yön pimeinä tunteina tekevät tuttavuutta pilkun kanssa huonoryhtisinä ja nolot heijastuksenestottomat silmälasit lukulampun valossa välkkyen.

Olisin halunnut blogin nimeksi À la folie tai jotain muuta hienoa, mutta Pönsöör kuvaa mua oikeastaan paremmin. Pöhelö ja pihalla. Pönsöör juontaakin juurensa itse asiassa jo yläastevuosiin, jollon meillä oli kerrassaan motivoitunut, suorastaan älyllään ja innollaan loistava ranskanryhmä. Yhtenä kasin aamuna kaikki istuu tukka pystyssä ja silmät harottaen pulpeteissaan ja toivoo olevansa missä tahansa muualla. Joskus puoli yhdeksän aikaan sisään laahustaa sanaakaan sanomatta puberteetti-ikäinen lapsonen, ja opettajan monologi keskeytyy. Hetken on hiljaista, kunnes opettaja sitten kiekaisee varsin alleviivaavasti: "Bonjour!" Sisään raahautunut poika pysähtyy, kääntää päänsä hitaasti taakseen ja tuhahtaa: "No pönsöör". Noista yläasteen tunneista huolimatta mä oon kuitenki täällä, joten kaipa voin pari riviä elämästäni kirjottaa.