Lisää törppöilyä

Heippa!

Yleisöltä tuli jo kaksi päivityspyyntöä, joten yritän nyt kirjoittaa vireystasosta huolimatta. Väsyttää nimittäin koko ajan ihan sikana. Voin hyvin nukkua posottaa kymmenen tuntia yöllä ja "torkahtaa" iltapäivällä tai illalla neljäks tunniks. Luulen, että moinen johtuu siitä, että koko ajan pitää olla skarppina ja antaa kaikkensa. Vielä ei osaa sulkea kaikkea tätä hälyä ulkopuolelle tai olla rennosti. Puhuminen hoituu normaalisti vähän niinku kaiken muun sivussa, mutta täällä jokainen lause on ponnistelun tulosta. Lisäksi saa koko ajan pelätä, että toinen ei ymmärrä tai että ei itse ymmärrä. Oon myös neuroottinen mun laukusta ja taskuista – vielä neuroottisempi ku Suomessa. Tarkastan koko ajan mun taskut ja käännän olkalaukun aina ruuhkassa vatsapuolelle. Lisäks pitää miettiä, mihin ja ketä uskaltaa kattoa kävellessään kaupungilla. Niinkin normaaleihin asioihin ku puhumiseen ja kävelemiseen pitää siis koko ajan kiinnittää huomiota.

Tänään kävin pankissa, koska olin saanut hirveän läjän kirjeitä, joista kahdessa luki, että chère mademoiselle, korttinne ovat saapuneet. Kortteja on siis kaksi, osaan teititellä. Olin vähän skeptinen, koska no, oon perusskeptinen ja täällä Suomen skeptisyystason voi vielä kertoa kolmella. En ollu saanu allekirjoitettavaa dokumenttia, joka mulle oli luvattu lähettää. Ajattelin, että ehkä olin vaan ymmärtäny jotain väärin. Olin kuullut, että monelle oli tullut ilmoitus, että kortti on haettavissa, mutta ei konttorissa vielä mitään korttia ollut. No, kuten arvata saattaa, ei ollut mullakaan. Eka vaihe menikin vähän liian kivuttomasti. Tällä visiitillä en sanonut itse juuri mitään, kuuntelin vaan, mitä nainen tiskin takana hölpötti. Mun ois pitäny saada se allekirjoitettava lappu postissa. Nyt se ilmeisesti lähetetään uudestaan. Näin toivon.

Eilen oli aika kamala päivä. Menin kouluun haisten paistetulta kananmunalta. Saatiin ekan viikon testitulokset, joitten perusteella määräytyy se, mitä ulkomaalaisille opiskelijoille tarkotettuja kursseja saadaan käydä. Oon keskikastia. Mikään ei oo ärsyttävämpää ku olla keskinkertanen! Olisin edes kunnolla huono! Ärsyttää, koska olisin halunnut intensiivikurssille, että olis päässyt horisemaan edes muiden surkimusten kanssa, mutta nyt saan jatkaa tätä itsekseni puhumista............. No joo. Olin myös ilmottautunut kirjastokäynnille, ja en kyllä uskalla lainata mitään, vaikutti niin pelottavalta ja vaikeelta. Kirjastossa oli myös koira! Iso karvainen eläin makasi lattialla opiskelevan omistajansa vieressä. Olin kuullukin, että täällä saa viedä koirat useempaan paikkaan ku Suomessa. Joskus oon myös lukenu, että Pariisissa on paljon koirankakkaa, mutta en tiedä, missä. Kauheesti en oo vielä nähny.

Kirjasto-opastuksen ja luokkajaon jälkeen sain päähäni ilmottautua enkun kursseille, kun sellasille ilmottautuminen oli justiinsa meneillään. Täällä siis ilmottaudutaan jokaiselle laitokselle erikseen. Paperilla tietysti, tietsikat on turhia. En tietenkään tienny, mille kursseille kannattais ilmottautua. Tässä vaiheessa ei myöskään tiedä, minä päivänä ja mihin aikaan kurssit pidetään, mikä tietenkin myös helpottaa kurssien valintaa. No, kiroilin sitten englanniksi kuumassa luokassa ja arvoin itselleni kaksi kurssia. Ranskaahan mä haluan oppia, mutta jos noista vaikka sais jonkun pisteen, jos vaikka reputan kaikki ranskat. Ilmottautumisen jälkeen menin vielä tunniksi jonottamaan kysyäkseni, mihin aikaan mun varsinaisen vastaanottavan laitoksen kurssi-ilmottautuminen on. Vastaus oli vähän ympäripyöree. Voi olla, että otan eväät mukaan ja istun koko päivän ilmottautumissalin ovella vahtia pitäen.

Eväät ois ollu eilen kyllä tarpeen. Kun tulin takas, metrossa oli jotain ongelmia, ja matka kesti tuplasti kauemmin ku aamulla toiseen suuntaan. Kun tulin kotiin, olin ollu kaheksan tuntia syömättä. Syömättömyyteen ja muutenkin tyhmään päivään nähden olin oikeastaan tosi hyvällä tuulella. Kerrankin saan kiittää tätä pohjatonta pessimismiäni ja vielä muakin kyynisempää Sonjaa, joka on varoitellut kaikenlaisesta. Vaikka eilen oli tyhmää ja pankkiasiat on aika naurettavia, ei mikään oo vielä ollut yhtä hirveetä kuin oon odottanut. Oon silti lievästi pahantuulinen koko ajan, mutta se nyt ei varsinaisesti juuri poikkea Suomen oloista.

Mun tavoitteet täällä on oppia ranskaa ja omaksua vähän letkeempi elämänasenne. Oon ihan jäätävä tiukkapipo. Stressaan kaikesta ja oon alinomaa pahalla tuulella. Oon ihan stresseissä heti, jos joku asia ei mee suunnitelmien mukaan. Jos vaikka vähän oppisin relaamaan, kun tajuan, ettei kaikkiin asioihin vaan aina voi vaikuttaa. Odotan esmes lähes jokakeväistä lakkoa innolla. Tai no innolla ja innolla. Metrot sais kulkea, mutta oishan se nyt jännää, jos ei vois mennä kouluun.

Ja tähän väliin voinkin sanoa pari sanaa metrosta! Olin yli viikon ilman metroa, koska pelkäsin eksyväni. Pelkäsin myös sitä likaisuutta, josta Sonja oli varoitellut. Mun käyttämät linjat on kuitenkin olleet tähän asti mun mielestä ihan ok. Välillä jossain haisee kakka, mutta selavii. Ja se on niin kätevä, ei tarvii enää kävellä seittemää tuntia päivässä. Ekan kerran otin metron yksin iltana, jona oltiin erasmusten kanssa Champ de Marsissa Eiffelin juurella piknikillä. Olin niin ylpeä, kun osasin vaihtaa metroa ja olla jopa ihan cool. Piknik oli muutenkin niin kiva! Vähän ehkä häiritsi jotkut mölyävät opiskelijakollegat. Olisin vaan voinut istua kaksin Eiffelin kanssa. Sinä iltana tunsin ekaa kertaa olevani oikeasti Pariisissa.

Erasmuksissa on muutamia ihan loistavia tyyppejä! Kauhean hyvin en vielä ketään tunne, kun kielimuuri on tiellä. Yks brasilialainen poika on loistava, kun se aina nauraa ja hymyilee taukoamatta. Kun sanoin sille asiasta, se hohotti: "Miksi en olisi iloinen, olenhan Pariisissa!" No niinpä. Voisin ottaa mallia. Myös suomalaiset tytöt on olleet ihanan kannustavia, kun oon surkutellu itteeni ja ranskaani.

Yleensä yritän suhtautua huumorilla itseeni ja urpoilutilanteisiin, mutta aina ei vaan pysty. Eilen yritin ostaa yliopistopäivän jälkeen metrokorttia automaatista, mutta en vaan löytänyt tarvitsemaani tarjottujen vaihtoehtojen joukosta, vaikka kysyin apua ohikulkijoiltakin. Jouduin lopulta pyytämään muhun jo ekalla kysymiskerralla kyrpiintynyttä metrotätiä apuun. Mun yllätykseks se ihan tuli ulos kopista ja etsi oikeasta automaatista oikean kohdan. Mulla kesti sitten vielä hyvän aikaa, että sain mun ostoksen maksettua. Luulin sitten vielä voivani ladata korttiin rahaa tädiltä tiskiltä, mutta ei, täti vain liimasi tarran paikalleen. Sitten menin uudestaan tomaatille. Uaaaah, vähänkö olin uusavuton. Ei kukaan muu oo sanonu, että niillä olis ollu ongelmia minkään metrokortin hankkimisessa.

Illalla katsoin kuitenkin piristykseksi seuraavan ja osasin jo nauraa, koska oon välillä ihan ku Jemaine kohdassa 1:43–2:04.

En oo myöskään pelkästään jääny surkuttelemaan, vaan katoin eilen myös jonkun Babarin ranskaks. Nauroin ääneen ja melkeen itkin, oli siis ihan loistava. Tänään kattelin jotain talk show -ohjelmia Youtubesta, mutta en ihan hirveesti tajunnu niistä. Yritän lukee uutisia ja blogeja ranskaks. Ois varmaan kannattanu tehdä niin jo Suomessa, mutta olin vaan ihan hullun väsyny töistä koko kesän. Yritän ajatella niin, että ainakin mun kielitaito paranee aimo harppauksen, kun lähen melkeen nollasta. Pään pystyssä pitäminen on vaan välillä hankalaa, kun hävettää niin, että tekis mieli jäädä kotiin kaivamaan nenää ja tuijottamaan lastenohjelmia Juutuubista. Mutta tänäänkin oon menossa vielä illalla Montmartrelle erasmusten kanssa. Täytyy päästä käyttämään sanoja, jotka opettelin tänään sanakirjasta, heh, heh. Nauran itselleni, kun en muuta voi.

Ai niin. Mulle soittelee vähän väliä ranskalaiset miehet. Mun puhelinnumero on mitä ilmeisimmin vielä hetki sitten kuulunut jollekin Pascalille, koska nää miehet kysyy aina Pascalia. Jostain syystä puheluita tulee eniten aamuisin, ja sillon vaan painan punasta. On toki myös mahdollista, joskin epätodennäköistä, että joku muukin kuin Pascalin frendit yrittää soittaa mulle, joten tänään iltapäivällä taas vastasin. Soittajat on aina ihan hämillään, koska ensinnäkin ne tietty olettaa Pasciksen vastaavan. Toiseks ne järkyttyy siitä, kun puhun niin huonosti ranskaa, ettei ne saa mitään selvää. Aina ne on kumminki ollu ystävällisiä. Suomessa vaan lyödään luuri korvaan. Oon vähän miettiny, että pitäis varmaan kysyä, josko soittajat asuis Pariisissa ja lähtis mulle kaveriks paikkoja näyttämään. Hyviä puoliahan tässä on useita. Saan mokailla menettämättä kasvojani ja osaan tästä lähin varsin sujuvasti kertoa, etten ole Pascal.

Ilon hetkiä on tuonut myös vessassa askartelu. Vessanpöntön rengas lähinnä ärsyttää, ja molskahtelen pönttöön tuon tuosta, mutta tukkiutuneen viemärin osasin isäpuoleltani biologisesti periytyneillä remonttireiskataidoilla korjata. Ensin juotin viemärille litran paikallista, violettia Kodin putkimiestä ja vasta sen jälkeen katsoin, mitä putkille oikeastaan kuuluu. Poistin jonkun osan, ja nyt toimii ainakin toistaiseksi. Oon myös pessyt pyykkiä ja astioita pottaa muistuttavassa sinisessä vadissa. Pitäis hankkia toinen tommonen potta, koska en haluais pestä lautasiani ja pikkareitani samassa astiassa. Tai en siis halua pestä astioitani samassa ämpärissä, jossa on ollut vaatteidenpesumyrkkyjä.

Elän arkea pankkiasioiden, ruusukaalien ja pyykinpesun merkeissä. Ystävältä tullut sähköposti pelasti päivän, päivityspyynnöt piristivät, ja ystävän toteamus, että on hassua käydä yliopistolla syömässä ilman mua, pisti miettimään. Tuntuu hyvältä, että mulla on paikka jossain ja että joku muistaa mut, vaikka ympärillä on muitakin ihmisiä.