Kotikulmia ja ruokaa

Heipparallaa!

Neljäs kokonainen päivä menossa. En oo tehny tänään mitään oikeeta, en ees käyny ulkona. Kurkku on vähän kipee ja suunnitellut treffit Marien kanssa peruuntu, joten oon vaan kykkiny sisällä, jutellu Skypessä, puhelimessa ja tietty Facebookissa ja tehny lohturuokaa.

Laskeskelin, että oon kävelly tällä viikolla yli 20 tuntia. En oo käyttäny ollenkaan metroa, koska en uskalla mennä ostamaan lippuja ja pelkään, että eksyn. Aina ku oon menny ulos, oon vaan kävelly ja kävelly. Täällä on ravintoloita pilvin pimein, mutta en oo astunu jalallani yhteenkään, koska en viitsi yksin mennä eikä huvita tuhlata rahaa. Ruokakauppoja taas saa hakemalla hakea, ja oon joka päivä ollu nälkä- tai janokuoleman partaalla tuntien kävelyn jälkeen, kun missään ei näy ruokakauppaa. Eilen oli aivan sairaan kuuma ja haahuilin ihmispaljoudessa, kun alkoi tuntua, etten saa enää henkeä. Kävelin vaan eteenpäin etsien paikkaa, josta sais ostettua vesipullon, kun ei mulla ollu edes täytettävää mukana. Kun lopulta löysin Monoprixin, oli siellä niin hirvee jono, että ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Onneks melkein kadun toisella puolella oli pikkukauppa, josta ostin litran vettä ja ekat karkkini täällä.

Keskiviikkona kävin pankissa, ja mulle avattiin heti tili. Tai siis heti, kun olin löytäny oikeaan paikkaan. Kävelin sisään Avenue de l'Opéran ensimmäisestä oviaukosta, jonka yläpuolella luki PNB Paribas. Siellä törmäsin lasioveen, joka ei auennut mihinkään suuntaan. Sitten huomasin seinällä kyltin, jossa luki, että vain pari askelta vasemmalle, ja pääsette konttoriimme. No pari askelta oli joku sata metriä kulman takana, mutta vihdoin näin ihmisiä, joille sain esittää mun suurella hartaudella harjottelemani lauseen. Nainen tiskin takana ei ymmärtäny mua(!!!), joten mies tulkkas. Mut neuvottiin sinne, mistä olin just tullu. No, lasiovi ei auennu tälläkään kertaa. Viiksekäs setä tuli kysymään, tarvitseeko mademoiselle apua. Sanoin, että tarviin pankkitilin. Setä kysyi, puhunko englantia. Toistin saman lauseen hitaammin ranskaks ja sitten englanniks. "J'ai besoin d'un compte bancaire. I NEED A BANK ACCOUNT." Setä oli kiltti ja neuvo mut seuraavasta ovesta sisään. Siellä oli jotain asiakaspalvelupönttöjä, joitten takana istu ihmisiä. Täti sanoi bonjour, minä sanoin bonjour, ja täti ymmärsi noin muutenkin mun ranskaa. Se kyseli, mitä teen täällä ja kuinka kauan oon. Sitten se neuvo mut tien toiselle puolelle ja toivotti hyvää päivänjatkoa hymyillen. Ihana täti. No, tien toisella puolella oli valtava lukaali kiiltävine pylväineen, ja tuntu jotenkin rikolliselta astella sisään bisnespukuisten ihmisten lomaan epäilyttävän värisessä puuvillapaidassa. Vastaan tuli lopulta mies, joka sekin ymmärsi mun ranskaa ja kysyi, haluanko ranskaa vai englantia puhuvan asiakaspalvelijan. Molempia, sanoin. Sitten tuli Julien, joka oli kiltti ja ihana ja puhui mukavia ja englantia, kun ranska ei riittänyt.

Olin ihan huuli pyöreenä, kun ei vaadittu mitään dokumentteja, pelkkä kopio passista riitti. Olin kuullu niin karmeita kauhutarinoita pankkitilin avaamisesta, että olin murehtinu asiaa jo puol vuotta etukäteen. Tili pitää vielä aktivoida, mikä tapahtuu vasta, kun oon saanut postissa jonkun paperin, allekirjoittanut sen ja lähettänyt sen onnistuneesti perille takaisin pankkiin. Mutta jos Julienia on uskominen, asia hoituu.

 

Avenue de l'Opéra

Kuva on napattu kiireessä, koska mua hävettää näyttää yhtään turistilta. Tää on siis iso katu tässä ykkös- ja kakkosarrondissementin alueella. Täällä kävin pankissa ja kännykkäliittymäkaupoilla. Myös lähin Monoprix eli paikallinen Sokos sijaitsee kadun varrella. Monoprix on ihana, kun sieltä saa ruokaa, mutta osaan aina töpeksiä siellä. Ekalla kerralla yritin olla avulias ja laittaa ostosteni perään sellasen kapulan, joka erottaa mun ostokset seuraavan tavaroista. Kapulat on muuten samanlaisia ku Suomessa, mutta niissä on semmonen A4-kokonen pahvi, jotta ne ei varmaan pysyis pystyssä. Siinä pahvissa on jotain tekstiä, mainoksia tai muuta. Ihmettelin, ku myyjä otti kapulan pois heti, ku mä olin siirtyny askeleen eteenpäin. Vilkasin vähän tarkemmin, ja se oliki "Seuraava kassa, kiitos!" -lappu. Olin ihan nolona mutta esitin, etten tajunnu mitään. Sen mun valitseman kapulan vieressä oli kyllä normaali kapula, mutta en ollu vaivautunu tarkemmin kattomaan tekstejä. Ja mitä se lappu tekee siinä mun saatavillani? Niitten vika. Seuraavalla kerralla kassa kysyi multa kolme kertaa, onko mun valitsema leipä otettu alhaalta vai ylhäältä. Yläkerrasta ostettu lienee kalliimpaa. Tuijotin vaan tyhmänä suu auki ja kun lopulta ymmärsin, näytin junttimaisesti etusormella alas. Siitä huolimatta nainen oli tosi ystävällinen, odotti, että sain ostokset pakattua ja toivotti jotain hyvää. Kyllä täällä tähän mennessä on ollu paljon ystävällisempi meininki ku Suomessa. Oon pelänny ehkä vähän turhaankin.

 

Kaupasta. Mikä asetelma!

Oon syöny täällä paljon hiilaripitosemmin ku Suomessa, koska mun ateriat on koostunu aina leivästä ja jostain muusta. Leipä, jota ostan, on saksalaista. Muutenkin kaikki, jossa on kuitua, on saksalaista. Oon suosinu Monoprix-tuoteperhettä, se on kai vähän niinku Rainbow Suomessa. Rainbow <3. Kuvassa on morsiamille suunnattua (Bridelight) melkein rasvatonta maitoa, puoliprosenttista. Ei oo maito ollu koskaan niin hyvää ku tokana vai kolmantena iltana kävelymaratonin jälkeen. Toi tonnikalapurkki on maailman kaunein. Lentilles eli linssejä en syö ikinä, mutta en ekana iltana löytäny mitään muuta alle euron maksavaa, niin ostin säilykelinssejä, jipii.

Sitten vähän mun huudeja. Asun siis ensimmäisessä arrondissementissa, joka on keskellä kaikkea. Louvre on tossa ihan vieressä, ja täällä on päivisin hirveästi pukumiehiä (ja nimenomaan miehiä), koska ykkönen on hallintokorttelialuetta. Kaikki tää tarkottaa, että täällä on kallista.

kotikatu

Taas huono kuva, mutta en oo koskaan väittäny olevani hyvä kuvaaja. Kun kävelee suoraan eteenpäin, tulee lopulta Louvrelle.

Jollain naapurilla on hieno ovi.

Mun asuntoon johtaa portaat, joitten yläpäässä on portti. Käytävässä mahtuu kuvaamaan huonosti.

Mulla on kaks ikkunaa sisäpihan puolelle, joista toisesta näkyy tämmöstä.

Asunto on musta ihan jees, tuntuu isommalta ku 13 neliöö, ja voi vaikka ollakin. Arvaan kyllä, että talvella on ihan sairaan kylmä, kun ei oo mitään pattereita, mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähinnä ärsyttää ystäväni vessanpönttö, jonka muovirengas ei tahdo pysyä paikoillaan. Kiva aina vessaan mennessä pelätä, molskahtaako itse pönttöön vaan putoaako lattialle. Mä itse asiassa askartelin jo kaks kertaa kannen ja renkaan kanssa. Kolmannella istumalla kansi lähti kokonaan, ja mun Merin tunnetusti ylistämä logiikka ei enää riittänyt selvittämään, miten sen saa takas. Paskartelufiiliksiä odotellessa!

Lohturuokaa. Ei oo nyt lautasmalli ihan kunnossa, ja veitsi ja haarukkakin on katettu juurikin väärinpäin. Aijai, oikein Suomen toivo lähtenyt maailmalle...

Tein tänään ekaa kertaa kunnolla ruokaa. Mulla on jääkaappi, kaks keittolevyä ja leivänpaahdin, niillä mennään! Suomessa köyhänä opiskelijana mun lohturuoka on tonnikala-tomaattikastike ja makaroooooni, miksei siis täälläkin vielä köyhempänä opiskelijana. Täällä ei myydä samallai hyllyriveittäin Rainbow-, Pirkka- tai Eldorado-tomaattimurskaa ku Suomessa, joten jouduin ostamaan Heinzia, joka osottautu todella tiukaks tavaraks. Ois pitäny laimentaa vedellä. Mulla ei myöskään ollu cajunmaustetta, italian spice mixiä, oreganoa, paprikajauhetta, siirappia eikä sokeria, joten tosta ei tullu niin hyvää ku yleensä. Sillon se on maailman parasta, mun lempiruokaa, jota syön mieluummin ku useimpien ravintoloiden yritelmiä. Ois pitäny olla myös vähän fetaa, mutta meni näinkin. Pastana oli kaupan kuitupitoisinta makaronia, ilmeisesti saksalaista sekin. 6 grammaa sadasta.

Oon varmaan horissu jo ihan tarpeeks. Huomenna voisin yrittää jotain kehittävämpää. Täytyy käydä kattomassa se mun koulu, koska tiistaina on vihdoin infopäivä ja koe, joka määrittää sen, onko mulla syyskuun kaks vikaa viikkoo koulua vai vapaata.

Bisous!